Suurlähetystöt ovat kautta aikojen raportoineet asemamaan kehityksestä. Samalla on pyritty myös ennakoimaan, mihin suuntaan ollaan menossa. Hyvän raportin tunnistaakin siitä, että siinä ei kerrota niinkään mitä on tapahtunut, vaan se, mitä se merkitsee tulevan kehityksen kannalta.

Ennakointi on päivän sana – ei ainoastaan Suomessa vaan nyt myös Afrikassa. Ennakointityötä ovat tehneet aiemmin erityisesti yritykset, mutta nykyään yhä enemmän myös valtionhallinto. Kysymys on hiljaisten signaalien keräämisestä, mahdollisten trendien havaitsemisesta sekä skenaarioiden rakentamisesta ja vertailusta. Olennaista on yhdessä tekeminen: vaikka signaalit kerätään yksilötasolla, niiden työstäminen ja arviointi tulee tapahtua laajemmassa verkostossa.

Signaalien kerääminen itsessään ei ole kovinkaan ihmeellinen asia. Signalointityö ei edellytä mitään suuria kykyjä – tärkeää on herkkyys havaita muutoksen merkkejä ilmassa, erityisesti pienempien ryhmien käytöksessä. Nähdä, mitä pinnan alla tapahtuu.

Ennakoinnista tekee vaativampaa se, miten signaaleja hyödynnetään organisaatioiden tai joissakin tapauksissa jopa valtioiden toiminnassa. Kerätyt signaalit saattavat megatasolla ennakoida suurta muutosta tietyllä todennäköisyydellä. Mitä tulisi tehdä?

Otetaan pari esimerkkiä. Olin vasta ala-asteella, kun kuulin siinä maailmantilanteessa (vuonna 1980) hätkähdyttävältä tuntuvan arvion, että Neuvostoliitto tulee hajoamaan separatismin takia.  Oikeaan osunut ennustus, mutta olisiko kukaan oikeasti voinut sitä hyödyntää?

Tai kärjistetysti: jos signaali olisikin otettu tosissaan, olisiko tieto johtanut siihen, että muutosta ei olisikaan tapahtunut ennakoidulla tavalla? Sama pätee pienemmässä mittakaavassa arabikevääseen. Tapahtuu ennakoimaton, keskeinen muutos. Jos se olisi voitu ennakoida, olisiko tietoa voitu hyödyntää? Vai olisiko tieto olemassaolollaan vaikuttanutkin lopputulokseen?

Tässä nousee esille yksi ennakointiin liittyvä keskeinen seikka.  Signaaleja keräämällä pyritään luomaan käsitys muutoksesta. Koska ihmiset tekevät muutoksia, voivat organisaatiot paitsi sopeutua myös vaikuttaa muutokseen. Ennakoinnissa on siis kyse paitsi tiedon keräämisestä, myös oman käyttäytymisen muutoksesta ja viime kädessä muutoksessa mukana olemisesta sekä tulevaisuuteen vaikuttamisesta.

Ja vihdoin Tansaniaan. Kehitysyhteistyössä on kysymys viime kädessä muutoksesta. Tätä varten on rakennettu oma teoriansakin – theory of change. Ongelma on, että muutosta ei voida tuoda ulkoapäin. Olisi löydettävä se kriittinen ”viisi prosenttia” yhteiskunnassa, jotka voivat toimia muutoksen alkuunpanijoina ja tukea esimerkiksi uuden Tansanian syntymistä.  Avunantajien olisi löydettävä etujoukko, jota tukea tärkeässä muutoksessa.

Tällainen etujoukko voi olla Tansaniassa uusi IT-sukupolvi – mutta ei niinkään teknologian itsensä, vaan uuden ajattelutavan kautta: me voimme tehdä itse tulevaisuutta.

Voisiko ennakointi olla itsessään kehitysyhteistyön sisältöä? Voisivatko suomalalaiset ja tansanialaiset ryhtyä kehittämään yhdessä kokonaan uudentyyppisiä työkaluja tulevaisuuden hallintaan? Suomalaiset voisivat tuoda mukanaan näyttöön perustuvan suunnittelun ja Tansania toimisi alustana ennakoinnissa.

Tansanian kaltaisessa maassa ennakoinnin suurin ongelma on kuitenkin se, että avunantajat kokevat pystyvänsä itse luomaan muutoksen. Se ei ole mahdollista. Tulevaisuuden edessä on oltava nöyrä – muttei nöyristelevä.