Astuin ensimmäistä kertaa Afrikan mantereelle 17 vuotta sitten. Laulukaskaat sirittivät tervetuloserenadia auringon laskiessa Eritrean pääkaupungin Asmaran lentokenttää ympäröivien kukkuloiden taakse. Kapusin sininen baretti ohimollani ja iso iipposäkki selässäni Finnairin charter-koneesta, joka oli tuonut uuden rotaation suomalaisia rauhanturvaajia YK:n UNMEE-rauhanturvaoperaation palvelukseen.

Vähän tiesin tuona joulukuisena iltana vuonna 2003 minne olin saapumassa. Afrikka-asiantuntemukseni rajoittui lähinnä Avaran Luonnon tarjoamiin luontoelämyksiin Serengetin savanneilta ja Kalaharin autiomaasta sekä tiedotusvälineiden välähdyksiin Afrikan konflikteista ja nälänhädistä. Itähelsinkiläisen lähiön kasvattina lapsuuden kaveripiiriini kuului joitakin somalitaustaisia pojankloppeja. Heidänkin tarinansa kaukaisesta Afrikasta keskittyivät muisteluihin sotaa pakenemisesta ja yhden kaverin ampuma-arpien esittelyyn ihmetteleville suomalaispojille.

Kiinnostus Afrikkaa kohtaan heräsi

Eritrean jälkeen polkuni johti reppureissuille ja eri pituisille työkomennuksille ympäri mannerta: Nairobin lähiöihin, joissa ihmisillä ei ehkä ollut pankkitilejä, mutta mobiilirahaa käytettiin matatu-kyytien maksamiseen jo vuosikymmen sitten. Somalimaan Hargeisaan, jonka sairaaloita ja terveyspalveluita kotimaahansa palanneet suomensomalit uudelleenrakensivat valtavalla tarmolla. Ruandaan, jonka rajaa ylittäessäni Ugandasta olin saada sakot, kun rajavirkailija löysi rinkastani muovipussin – Ruandassa kun muovipussit oli kielletty ympäristösyistä jo vuosia ennen kuin merien muovisaasteesta tuli valtavirran puheenaihe Euroopassa. Ja Namibian Windhoekiin, jossa nuoret koodarit perustavat start up-yrityksiä. Välissä kävin opiskelemassa kehitysmaatutkimusta ja Afrikan tutkimusta yliopistolla.

Afrikan monet kasvot

Afrikkaa kiertäessä yksi asia on tullut selväksi: Afrikalla on monet kasvot. Afrikassa on toki edelleen köyhyyttä ja nälänhätää. Korruptio on monessa maassa ongelma niin tavallisille kansalaisille kuin vaikkapa ulkomaisille yrityksille, jotka pohtivat investoimista kehittyville markkinoille. Aseellisia konfliktejakaan ei ole saatu kokonaan kitkettyä, vaikka Afrikan Unionin Silencing the Guns –aloite pyrki lopettamaan aseelliset konfliktit vuoteen 2020 mennessä.

Afrikka on kuitenkin niin paljon muutakin: esimerkiksi talous on viime vuosikymmeninä kasvanut eri puolilla mannerta kohisten. Nairobissa kotini ikkunoista näkyi toistakymmentä nosturia. Uusia ostoskeskuksia ja kaupungin ohitusteitä valmistui joka puolelle. Etelä-Afrikan Sandtonissa toinen toistaan korkeammat pilvenpiirtäjät peittivät taivaan. Addis Abeba oli puolestaan muuttunut muutamassa vuodessa niin paljon, ettei sitä ollut tunnistaa samaksi kaupungiksi.

Kokemani Afrikka on yhä enenevässä määrin kasvavia keskiluokkia, joiden elämäntyyli ei materiaalisesti juuri poikkea keskivertoeurooppalaisten vastaavasta – matchalattea juovia opiskelijoita uutuuttaan hohtavien kauppakeskusten trendikahviloissa, kansalaisjärjestöjä, jotka puolustavat luonnon monimuotoisuutta tai ihmisoikeuksia ja ennen kaikkea suhteellisen tyytyväisiä, työtä tekeviä ja kouluja käyviä ihmisiä, jotka elävät rauhallisissa yhteisöissä ihan mukavaa elämää.

Ja onneksi Afrikka on edelleen myös niitä Avaran Luonnon mahtavia autiomaita ja savanneja, joissa kirahvit ja elefantit temmeltävät kilpaa leijonien ja virtahepojen kanssa.

Maanosan näkeminen monoliittina

Afrikan näkeminen monoliittina onkin sitkeä mielikuvaharha, mikä ei voisi mennä enempää aavikolle. Afrikassa on 54 tunnustettua valtiota ja 3 000 etnistä ryhmää, jotka puhuvat noin 2 000 eri kieltä. Afrikka kattaa viidesosan maapallon maa-alueesta ja Dakarista on Mogadishuun yli 7 000 kilometriä, samoin kuin Tripolista Kapkaupunkiin. Suomi mahtuisi Afrikkaan lähes 100 kertaa, väestönsä puolesta jopa parisataa kertaa. Muutaman vuosikymmenen kuluttua tuplasti enemmän.

Yksi mielenkiintoinen tapa tarkastella asiaa on verrata Afrikan moninaisuutta Eurooppaan: Kalaharin san-kansaan kuuluvalla metsästäjäkeräilijällä, Boko Haramin islamistitaistelijalla tai keskiluokkaan kuuluvalla tansanialaisopiskelijalla lienee yhtä vähän yhteistä kuin Espanjan aurinkorannikon hotellin tarjoilijalla, itäukrainalaisella separatistilla ja islantilaisella kalastajalla. Tai luultavasti paljon vähemmän.

Afrikassa on muuten myös maailman vanhin edelleen toiminnassa oleva yliopisto. Marokossa sijaitseva Karueeinin yliopisto perustettiin vuonna 859: Euroopan vanhin korkeakoulu, Bolognan yliopisto, vasta yli 200 vuotta myöhemmin.