Heräsin vuosi sitten maaliskuun 27. päivään arvuutellen visertävätkö linnut makuuhuoneen ikkunan alla. Etelä-Afrikan hallitus oli juuri julistanut yhden maailman tiukimmista koronasuluista. Turha pelko. Linnut ja alueen lukuisat kissat kirmasivat yhtä vapaina kuin ennenkin. Muuten oli haudanhiljaista.

Meille, turvallisuussyistä ja maan apartheid-historian kaupunkipolitiikan seurauksena muurien taakse gettoutuneille keskiluokkalaisille ekspateille, sulku merkitsi kaventuvia mahdollisuuksia tutustua isäntämaahamme. Olin saapunut Etelä-Afrikkaan puoli vuotta aikaisemmin ja odotin innolla syvempää kosketusta maahan.

Ensi kerran saavuin maahan helmikuussa 1990, kun hallitus purki meitä apartheid-aktivisteja koskeneen maahanpääsykiellon. Monet täkäläiset ystäväni osoittivat syvän myötätuntonsa, että jouduin tällä kertaa asumaan Pretoriassa. Eihän siellä ole muuta kuin virkamiehiä, diplomaatteja ja vannoutuneita afrikaansinkielisen opetuksen, kulttuurin ja rugbyn kannattajia.

Gauteng on Etelä-Afrikan hermokeskus

Pretoria – tai oikeammin Tshwane – on yksi Etelä-Afrikan kolmesta pääkaupungista, jossa majaa pitää hallitus ja virkamiehistö. Kaupungista 60 km etelään sijaitseva Johannesburg, ja erityisesti sen lähiö Sandton, on maan taloudellisen vallan keskus. Kaupungit ovat käytännössä kasvaneet kiinni toisiinsa viimeisten vuosikymmenten aikana muodostaen aina hereillä olevan 15 miljoonan asukkaan Gautengin talousalueen.

Etelä-Afrikassa on lähes 60 miljoonaa asukasta ja se on nopeasti kasvava monikulttuurinen eteläisen Afrikan keskus. Koronan takia meidät kaikki suljettiin koteihimme tietokoneruutujemme ääreen. Aikamoinen painajainen suhteita edistävälle ja maan kehitystä seuraavalle diplomaattikunnalle. Ellei…

Liikkumisrajoitusten purkauduttua elämä palaa naapurustoon

Aamuisin koulupukuisten sudanilaisten koulubussi lähtee ensimmäisenä vähän yli kuuden. Valkoiseen Djellaba-kaapuun pukeutunut kuski moikkaa iloisesti, sillä kohta päättyy Ramadan. Sen jälkeen ohitseni ajaa piippua poltteleva keski-ikäinen mies. Kuvittelen hänet tärkeiden paperiensa äärellä asianajotoimistossaan. Pian kuuluvat lasten äänet, kun heidät istutetaan turvaistuimiin ja kuljetetaan päiväkoteihin. Vuoden aikana muutama on oppinut jo itse kävelemään autoon.

Noin neljännen juoksukierroksen aikana saapuvat kotiapulaiset, muodikkaasti sään mukaisiin siviilivaatteisiin pukeutuneena. Samoihin aikoihin, kun poikani nousee portilla odottavaan koulubussiin, etiopialainen perhe sulloutuu minibussiinsa ja lähtee Marabastadiin avaamaan kauppaansa. Etelä-Afrikkaan tyttärensä luo jumiin jäänyt bulgarialainen isoäiti viittoilee polviansa särkevän, mutta jatkaa hidasta lenkkiään. Nukkumalähiöni on herännyt taas uuteen päivään.

Koronasulun 404 päivän ja 1 014 kilometrin aikana olen siis tutustunut omaan mikrokosmokseeni juoksemalla lenkkiä asuinalueeni ympäri. Yhteiskuntaa on pikkuhiljaa avattu ja pandemian kaksi ensimmäistä aaltoa selätetty.

Afrikassa asuneet tietävätkin, että normaaliaikoina joka paikkaan ajetaan autolla ja naapurit jäävät helposti tuntemattomiksi muurien taa. Koronan takia minulle on käynyt päinvastoin, kun kotoa ei pois pääse. Lähiöni asukkaiden kautta olen tarkkaillut Etelä-Afrikan demografisen muutoksen trendejä.

Keskiluokka laajenee ja monimuotoistuu

Kun ihonväri tai kansalaisuus eivät enää määritä asuinpaikkaa, yhteiskuntaluokasta on tullut yhä tärkeämpi tekijä.

Siirtymäkauden aikana 1990-luvulla valkoisen ammattiväestön kodeiksi ja sijoitusasunnoiksi rakennetusta nukkumalähiöstäni on tullut Etelä-Afrikan pienoiskuva: monikulttuurinen ja ammattikunnaltaan kirjava. Virkamieskunnan myötä kaupunkiin tulee kauppiaita, lääkäreitä, asianajajia ja kotiapulaisia. Jatkuvasti rakennetaan ja kunnostetaan, joten myös insinööreille, muurareille ja sisustajille on töitä.

Kaupungissa on 415 koulua, 3 julkista yliopistoa sekä lukuisia muita oppilaitoksia, mikä tuo väkeä myös ympäröiviltä seuduilta. Demokraattinen Etelä-Afrikka on ollut valtavan maahanmuuton kohde ja runsaat 4 miljoonaa maahanmuuttajaa, lähinnä muista Afrikan maista, ovat tänne eri syistä päätyneet.

Monet onnistuvat – kuten etiopialaiset naapurini – suurin osa ei. Valtaosa Pretorian asukkaista asuu edelleen entisissä townshipeissä, joista tullaan keskiluokkalaisille alueille minibusseilla siivomaan tai rakentamaan. Keskiluokkaiset asuma-alueet ovat jatkuvassa liikkeessä kohti monimuotoisempaa Etelä-Afrikkaa.

Kun koronapainajaisesta lopullisesti herätään, muutoksen odotetaan vain kiihtyvän, sillä pandemia on entisestään syventänyt maan eriarvoisuutta. Mutta ei ole vienyt toivoa paremmasta.