”Voimme tarjota sinulle harjoittelupaikan”, minulle kerrottiin puhelimessa tammikuun alkupuolella. Sain tietää, että noin kuukauden kuluttua minun tulisi muuttaa Osloon – kaupunkiin, josta en tiennyt mitään muuta kuin sen, että se on Norjan pääkaupunki. Edes Norja maana ei ollut minulle tuttu.

15. helmikuuta saavuin Osloon, jonne on ollut erittäin helppo asettua. En ole asunut Helsingissä, mutta voisin kuvitella, ettei Oslossa asuminen eroa kovin paljon siitä, millaista olisi asua Suomen pääkaupungissa. Kulttuurishokkia en ole kokenut, mutta toki joitakin eroavaisuuksia olen huomannut.

Liikennesäännöt

Yksi ensimmäisistä huomioistani oli, että ihmiset ylittävät teitä miten sattuu kunnioittamatta suojateitä ja huomioimatta liikennevaloja. Myöhemmin sain tietää, että Norjassa punainen valo ei tarkoita, ettei tien yli saa kävellä. Punainen valo kävelijöille tarkoittaa, ettei kävelijä saa aloittaa tienylitystä, jos se aiheuttaa vaaratilanteen tai muutoin häiritsee ajamista.

Toki ainakin suurin osa ymmärtää katsoa ympärilleen ennen tienylitystä, mutta usein näkee jonkun lähtevän ylittämään tietä, vaikka esimerkiksi bussi on jo vähän turhan lähellä. Sanoisin, että näissä tilanteissa jalankulkija sekä aiheuttaa vaaratilanteen että haittaa ajoneuvojen kuljettajia. Välillä olen kokenut itseni täydeksi typerykseksi jäätyäni odottamaan valojen vaihtumista, kun paikalliset marssivat suoraan tien yli arvioituaan ehtivänsä.

Uhkarohkeat jalankulkijat

Olen todennut, etten missään nimessä haluaisi ajaa autolla Oslossa pääosin juuri hullujen jalankulkijoiden vuoksi. Osasyynä on tosin myös lukuisat yksisuuntaiset tiet ja tiesulut työmaiden vuoksi. Onneksi kaupungissa pääsee liikkumaan erinomaisesti tai oikeastaan paremmin muilla tavoilla kuin henkilöautolla.

Henkilöautoista erityismaininta tulee antaa norjalaisille Buddy-kaupunkisähköautoille. Pieni koko antaa mahdollisuuden pysäköidä tien varteen poikittain ja sydän- sekä pilvikuvioidut yksilöt nostavat hymyn huulille.

Sujuva julkinen liikenne

Oslon julkinen liikenne on hyvin sujuvaa. En ole vielä löytänyt yhtäkään kolkkaa Oslossa, jonne ei pääse ainakin jollakin julkisella kulkuneuvolla. Mielestäni busseja, metroja ja ratikoita kulkee hyvin tiheään. Opiskelijalle yhden vyöhykkeen kuukausilippu Oslossa maksaa hieman alle 50 euroa, ja sillä saa kulkea rajattomasti Oslon sisällä kaikilla Ruterin kulkuneuvoilla – jopa lautoilla.

Kuukausilippu on hyvin edullinen, kun miettii, että Norja on Suomea kalliimpi maa, matkustusvyöhyke on hyvin laaja ja yhteyksiä joka puolelle kaupunkia on runsaasti. Hinta on sama kuin opiskelijoiden kuukausikortilla Joensuun busseihin, joiden reitit eivät edes kata koko keskustaa ja sen lähikaupunginosia eikä busseja kulje kovin usein tai myöhään. Erinomaisten julkisten kulkuyhteyksien ansiosta ei ole mikään ihme, että niin monet suosivat julkisia, mikä puolestaan näkyy kaupunkikuvassa suhteellisen vähäisenä yksityisautojen määränä: liikenneruuhkia en ole kaupungissa nähnyt.

Sähköautojen luvattu maa

Oslossa ei voi olla huomaamatta, että sähköautoja käytetään selvästi yleisemmin kuin Suomessa. Suomessa olen tottunut näkemään katukuvassa vain muutamia latauspisteitä, jotka ovat aina tyhjiä. Oslosta sen sijaan voi löytää tienvarsia, jotka ovat koko matkaltaan täynnä sähköautojen latauspisteitä, jotka ovat vielä käytössäkin. Aivan kuten Suomessa, myös Norjassa sähköautojen tuontihinta on bensiini- ja dieselautojen hintaa korkeampi, mutta Norjassa sähköauton hankkiminen tulee kokonaisuudessaan edullisemmaksi verohelpotusten vuoksi.

Esimerkiksi hiilidioksidiveroa ei tule sähköautoista maksettavaksi lainkaan. Tämä näkyy kuluttajavalinnoissa: kolmasosa uusista myydyistä autoista on täyssähköautoja, ja kun hybridit lisätään mukaan, luku nousee noin 50 prosenttiin. Oslossa uusista myydyistä autoista jopa 60 prosenttia on sähköautoja. Tämä oli yksi syistä, miksi Oslo valittiin Euroopan ympäristöpääkaupungiksi vuodeksi 2019.

Ympäristöpääkaupunki

Ympäristöpääkaupunkiudesta, liikenteen vähäpäästöisyydestä ja muusta ekologisuudesta (esimerkiksi sujuvasta kierrättämisestä) huolimatta yksi ekoteko – kasvissyönti – ei näytä olevan kovin suuressa suosiossa, jos mittarina käytetään tarjolla olevien lihan- ja maidonkorvikkeiden määrää. Kun Suomessa kauppoihin ilmestyy jatkuvalla syötöllä uusia tuotteita, norjalaisissa kaupoissa hyllyt eivät totisesti tursua vegaani- ja kasvisvaihtoehdoista.

Oslolaisissa kaupoissa ei tosin yleisestikään ole yhtä laajasti valinnanvaraa kuin vaikkapa suomalaisten hypermarkettien ruokaosastoilla. Silti tuntuu erikoiselta, ettei Suomessa kuivahyllyillä myytävää soijarouhetta näytä saavan Oslossa mistään, onhan kyseessä kuitenkin hyvin säilyvä tuote eli hävikkiä ei luulisi pääsevän syntymään. Tiedä sitten, mistä kertoo, että McDonald’s on lanseerannut juuri Norjassa kasvisnuggetit, kahviloissa usein on esimerkiksi kasviswrap vaihtoehtona lihawrapien ohella ja sitä rataa. Täysin vegaanisia vaihtoehtoja ei kuitenkaan jokaisesta ravintolasta, kahvilasta ja pikaruokapaikasta löydä.

Joistakin kummallisuuksista huolimatta Oslo ei missään nimessä ole huono paikka elää. Elinkustannukset ovat korkeammat kuin Suomessa, mutta yhtä lailla myös elintaso on korkea. Osloon voi muuttaa Suomesta suhteellisen vaivattomasti eikä paikallinen elämänmeno tunnu vieraalta. Oslossa on yllättävän kaunista ja paljon tehtävää, joten en usko, että edes harjoitteluni lopussa kokisin, että Oslo on jo niin nähty.

 

teksti: Henna Paananen, korkeakouluharjoittelija