On aikainen aamu, ja sumu leijailee edelleen peltojen ja niittyjen yllä. Hallakin on saanut ensimmäiset uhrinsa yön tunteina. Olen vielä väsynyt ja liikkeissäni verkkainen, kun nousen hakemaan päivän lehteä tuohikorista. Unissakävelijän jähmein liikkein kurkotan käteni kohti koria, ja ennen kuin toinen käsi on ehtinyt toistaa saman perässä, olen yhtäkkiä täysin valveilla. Edellisillan öinen seikkailu muistuu mieleeni kirkkaana, ja tiedostan, etten ole yksin. Kori kuhisee keskenään kamppailevista mustista ravuista haarniskoissaan, ja yksi niistä on nyt saanut kivuliaan otteen etusormestani.

Pehmeä ja ihana elokuu on kuin jänne, joka luo yhteyden kesän ja syksyn välille. Se antaa meille samanaikaisesti sekä lämpimät kesäpäivät , että kehottaa sanomaan kesälle jäähyväiset. Elokuu tuskin tuo mukanaan mitään muuta uutta kuin tiedon siitä, että kesä on jo lopussa. Yksi erityinen asia kuitenkin saapuu alkavan syksyn punakeltaisen viitan mukana: rapusesonki on käynnissä.

Norjassa ravustuskausi on parhaillaan menossa ja jos totta puhutaan, en yleensä onnistu suunnittelemaan tapahtumaa ajoissa (ravustuskausi on elokuun viidennestä päivästä syyskuun viidenteentoista). Nyt kun ravustaminen on laillista, siirrän sivuun arkisen illan suunnitelmat takkatulen ääressä loikoilusta ja vaihdan ne Nittedalin luonnon ihmeisiin.

Harmaa ja pilvinen ilta, joka ei lopulta toteuttanut uhkaustaan sateesta loi täydelliset olosuhteet ravustamiselle. Odotin lähemmäs keskiyötä ennen kuin ajoin rauhalliselle lahdelle (paikan oikeasta nimestä minulla ei ole tietoakaan, mutta sille antamamme nimi on hyvin kuvaava), paikkaan jossa Nittedalinjoki sukeltaa kohti metsää. Hallitseva hiekkasärkkä joen toisella puolella, toisella vain muutama talo – siellä ravut viihtyvät.

Osalle ravustajista varusteiden merkitys on tärkeä, minä tyydyn yksinkertaisimpiin. Muoviämpäri ja kirkas taskulamppu riittävät hyvin ravustamiseen. Tavallisesti olen veden suhteen todellinen arkajalka, mutta nyt vesi tuntuu kerrankin niin lämpimältä, että annan saappaiden jäädä rannalle. Saksikkaiden pyydästämistä varten ei tarvitse opetella salaista tekniikkaa. Ravut uiskentelevat rauhallisesti ympäriinsä ravintoa etsien ja kun ne kohtaavat lampun luoman valokeilan, ne jäävät hetkeksi hämmentyneinä paikoilleen. Sillä hetkellä niihin voi tarttua käsin takaapäin tai pyydystää haavilla.

Olisin voinut seisoa joessa ikuisuuden, mutta tyydyin tällä kertaa noin yhdeksään rapuun – ensimmäisiin omin käsin pyydystämiini. Ravut pidetään elossa syömiseen asti, joko ämpärissä tai ammeessa, jonka pohjalla on kylmää vettä. Itse säilytin ne tuohikorissa, joka on oikeastaan sienestämistä varten. Kun lyhyt kivulias kamppailu yhden joen pikku ritarin ja sormeni välillä on ohi, kiirehdin keittiöön ja laitan kattilan tulelle. Täytän kattilan vedellä ja lisään kourallisen suolaa, ehkä noin puolikkaan desilitran verran. Kotipuutarhasta poimin joukkoon kruunutillliä. Veden kupliessa kunnolla lisään mukaan ravut ja laitan kannen päälle. Rapujen keittäminen elävältä saattaa kuulostaa julmalta, mutta on varmasti paras ja nopein tapa käsitellä ne. Kun rapujen väri on muuttunut kauniin punaiseksi, otan kattilan pois levyltä ja annan rapujen jäähtyä omassa liemessään. Ravut ovat parhaimmillaan seuraavana päivänä, mutta kohdallamme ahneus voitti, ja herkuttelimme ravuilla jo samana aamuna.

Aamun lehti yhä kädessäni annan ajatusteni uppoutua rapusaaliiseen. Tuoreimmat ja makeimmat koskaan syömäni ravut, appelsiinimehu ja muut aamiaisen lisukkeet yhdistettynä keittiötäni hyväilevään elokuun aurinkoon jäävät mieleeni pitkäksi aikaa. Vanhaa sananlaskua seuraten tunnen olevani kuin kuningas: syö aamiasta kuin kuningas, lounasta kuin prinssi ja päivällistä kuin köyhä…

Hyvää loppukesää teille kaikille! Muistakaa ottaa ilo irti kaikesta siitä hyvästä, jonka syksy meille satoineen tarjoaa