Viime kesänä päätin ympäristötrendikkäästi matkustaa kaverini häihin Saksaan maateitse. Lähdin laivalla Turusta Tukholmaan ja jatkoin junalla kohti etelää. Maisemien vilistessä kieli ympärillä vaihtui sulavasti Skånen murteen kautta tanskaksi, sitten saksaksi. Rajat ylittyivät huomaamatta päiväunien aikana, eikä henkilöllisyyttänikään kukaan kysellyt.

Ilmateitse matkustaessa en ollut pitänyt Suomen maantieteellisiä realiteetteja kovin kummoisena esteenä sen jälkeen, kun pääsin Itä-Suomen perukoilta inhimillisen etäisyyden päähän Helsinki-Vantaasta. Raiteita pitkin kuljettuani havahduin kuitenkin siihen, että täällä se muu Eurooppa kylki kyljessä elää yhteistä elämäänsä, kun me Itämeren takaiset asukkaat tuijottelemme rantaviivalta etelään lohduttautuen sillä, että on meillä sentään Tallinna.

Onneksi elokuussa matka jatkui harjoitteluun tänne Pietariin, ja mieltäni kirkasti taas se, että onhan meillä toki käden ulottuvilla myös tämä metropoli. Tarkemmin asiaa jälkikäteen tutkailtuani kesäinen laivamatkani taisi hieman vesittää kyseisen reissun ilmastohyötyjä, mutta ainakin Helsinki-Pietari -väli raiteita pitkin kuljettuna on selvästi ympäristöystävällisin ulkomaanmatka, jonka Etelä-Suomesta käsin voi tehdä.

Syksyn aikana Allegrolla suhaaminen on kutonut tämän suurkaupungin aivan eri tavalla osaksi maailmankuvaani. Venäjä oli toki tuttu jo aiemmilta, pidemmiltäkin reissuilta, mutta tähän mennessä matka on vienyt syystä tai toisesta pienempiin kaupunkeihin. Nyt puolen vuoden jälkeen tuntuu kummalliselta ajatukselta, että tämä venäläisestä kulttuurista ja historiasta sekä venäjän kielestä kiinnostuneen ihmisen teemapuisto ei tuntuisi itsestään selvästi yhdeltä kotikaupungilta lisää oman elämänpiirin kartalla.

Harjoittelujakso Pietarissa on ollut melkoinen vastakohta kesällä päättyneelle gradukammiossa muhimiselle. Päivät ovat usein täyttyneet kokouksista, seminaareista, foorumeista, lounastapaamisista, vierailuista ja vastaanotoista. Murto-osan tapaamistani uusista ihmisistä voi laskea paksusta käyntikorttinipusta. Harjoittelijana alueellisen ja taloudellisen yhteistyön tiimissä olen päässyt seuraamaan, millaista yhteistyötä konsulaatti tekee esimerkiksi Pietarin kaupungin kanssa ja millaisia liiketoimintamahdollisuuksia täältä löytyy haastavinakin aikoina. Mieleen jäävät varmasti etenkin Pietarissa järjestetty suomalais-venäläinen talouskomissio ja elämäni ensimmäinen työmatka, joka suuntautui Pietariin verrattuna aivan erilaiseen kohteeseen, etenkin terästehtaastaan tunnettuun teollisuuskaupunki Tšerepovetsiin.

Ympäristöoikeutta ja kestävää kehitystä opiskelleena ympäristöyhteistyö kansalaisjärjestöjen ja Pietarin kaupungin kanssa on lisäksi ollut yksi mielenkiintoisimmista osa-alueista, joissa olen saanut olla mukana. Se sama aiemmin mainittu, hajurakoa etelän suuntaan pitävä Itämeri luo tietenkin myös kytköksen itänaapuriin – se, mikä päätyy Neva-jokeen ja Suomenlahteen, kiinnostaa muutenkin kuin globaalin ympäristöhuolen nimissä. Jätevedenpuhdistuksen osalta tehdyn pitkäaikaisen yhteistyön lisäksi kuumana aiheena on nyt etenkin kansallinen jätehuoltojärjestelmän uudistus. Uudistuksen toteuttamista Pietarissa jäädään saadun lykkäyksen myötä vielä odottelemaan, mutta toivoa on siitä, että keräysastioita saataisiin kotitalouksien ulottuville, ja kaatopaikoille alkaisi päätyä nykyistä vähemmän jätettä.

Uudistuksen suhteen suomalaisilla on yritysten jätehuolto-osaamisen lisäksi paljon annettavaa myös ympäristökasvatuksen osalta – kierrätysasteen nostaminen vaatii toimivan järjestelmän lisäksi olennaisesti myös asukkaiden aktiivista osallistumista. Pietarin kaupunki kehittää parhaillaan uutta vuodesta 2020 lähtien toimeenpantavaa ympäristökasvatusstrategiaa, ja tämän puitteissa Suomen on luontevaa jatkaa ympäristökasvatusyhteistyötä erityisesti jäteaiheesta. Haasteena ovat keräyspisteiden puutteen lisäksi esimerkiksi aiemmat kokemukset siitä, että vaivalla lajitellut jätteet eivät olekaan päätyneet hyötykäyttöön. Nykytilanteessa suurimmalle osalle ympäristön tilasta huolestuneelle pietarilaiselle ainoa mahdollisuus kierrättämiseen ovat vapaaehtoisten järjestämät kierrätystapahtumat, jonne voi kerran kuussa tuoda lajiteltuja jätteitään. Greenpeace ylläpitää myös karttasovellusta, johon on merkitty joitain eri materiaalien keräyspisteitä ympäri kaupunkia, mutta perehtyneisyyttä ja omistautumista kierrätys joka tapauksessa vaatii.

Harjoittelun aikana olen saanut myös avustaa media- ja kulttuuriasioiden tiimiä viikoittaisten uutiskatsausten laatimisessa, mikä on tuonut mukavasti rutiinia muuten vaihteleviin työtehtäviin. Paikallismedian seuraaminen ja Suomelle mielenkiintoisten uutisaiheiden kokoaminen uutiskirjeeseen on pitänyt kartalla siitä, mistä Pietarissa ja Venäjällä puhutaan. Suomesta ja suomalaisista yrityksistä kirjoitetaan paljon hyvää ja suhtautuminen on usein positiivisen utelias, vaikka kriittisiäkin aiheita toki joskus nousee.

Harjoittelun aikana olen nähnyt, miten tärkeää on myös yhteistyö esimerkiksi paikallisen kulttuuriväen ja toimittajien kanssa. Sen avulla luodaan keskusteluyhteyksiä ja kasvatetaan molemminpuolista ymmärrystä sekä nostetaan esiin myös aiheita, joita muuten ei täällä varmaankaan tunnettaisi. Suomella on yhteispohjoismaiseen tapaan tarjota puhdasta luontoa ja hillittyä skandinaavista tyyliä, mutta rohkeasti tuodaan esiin myös vähän omaperäisempiä juttuja Kalsarikänni-kirjasta #metoo-aiheiseen feministiseen nykytanssiin, jotka ovat varmasti tarjonneet pietarilaisille uusia näkökulmia.

Olen kiitollinen, että olen saanut harjoittelun aikana olla niin monessa mukana. Sen verran voi olla myös itseensä tyytyväinen, että onneksi venäjän kielen opintoihin tuli tartuttua jo lukioiässä. Vaikka venäjän kieli tarjoaa edelleen haasteita, kielitaito on silti avannut mahdollisuuden monille kohtaamisille paikallisten kanssa. Suomalaisuus herättää yleensä paikallisissa mielenkiintoa, kysymyksiä ja kommentteja. Olen kuullut muun muassa, että Suomi on vähäkuoppaisine teineen ”eksoottinen” ja että ”eihän siellä mitään vikaa ole missään, mutta tosi tylsää kuitenkin”. Venäjällä tylsää ei ole ollut, vaan aina löytyy enemmän tai vähemmän harmitonta ihmeteltävää kulttuurieroissa ja yhteiskunnassa.

P.S. Yhden matkailuvinkin tähän loppuun voisin vielä antaa: kesän taas uhkaavasti lähestyessä suosittelisin pitämään silmällä Pietarin festaritarjontaa, josta en ainakaan itse tiennyt ennen viime kesää yhtään mitään. Loppukesän jazz- ja kansanmusiikkifestivaalit ja myös isompi, nuoremmalle väelle suunnattu VKontakte-festivaali olivat kaikki yllättävän kävijäystävällisiä ja tunnelmaltaan leppoisia.