Pari viikkoa sitten aamuteen ääressä havahduin ajatukseen, että ensimmäinen vuoteni Venäjällä on hurahtanut nopeasti ja olen vielä hengissä. Ihmettelin ja oikeastaan ihmettelen edelleen, mitä kummaa oikein tapahtui, että kielen suhteen täysummikko kuusikymppinen löysi itsensä töistä Pietarista. Venäjän kieltä ei lukiossani Pohjanmaalla ollut tarjolla, Neuvostoliitto oli hyvin kaukana idässä ja mielikuva maasta muodostui enimmäkseen neuvostoliittolaisten tv-elokuvien ja Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan pohjalta. Hakeminen töihin itärajan taakse ei käynyt edes vitsinä mielessä.
Mutta elämä tuo yllätyksiä eteen: Ensimmäisellä Venäjän-reissulla parikymmentä vuotta myöhemmin hämmästelin upeita, värikkäitä rakennuksia ja kauniita kirkkoja matkalla Pietarin halki Nevski Prospektia pitkin jokilaivaan ja Laatokalle ja Syvärille. Olin kuvitellut Pietarin ankeaksi ja harmaaksi neuvostoliittolaiseksi kaupungiksi, mutta näkemäni ei ollenkaan vastannut mielikuviani.
Pikakelaus vuoteen 2016, jolloin olen käymässä urasuunnittelukeskustelussa. Minulta kysytään, että missä voisin nähdä itseni viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Vastapäisellä seinällä maailmankartalta tuijottaa vastaan äiti-Venäjä ja möläytän, että viiden vuoden kuluttua vaikkapa Pietarissa tai Moskovassa ja kymmenen vuoden kuluttua toivottavasti jo eläkkeellä.
Pari kuukautta myöhemmin Pietarin pääkonsulin assistentin paikka tulee uushakuun. Ottivatkohan hallinnollisen kollegat Venäjä-heittoni täydestä? Tuskin he sitä edes muistavat ja tuskin tällaista kielitaidotonta henkilöä Pietariin siirrettäisiin. Jos haen nyt ja ilmaisen siten kiinnostukseni ja menen heti kielikursseille, voisin ehkä parin vuoden päästä tosissani hakeakin ulos Venäjälle. Hakukuponki siis sisään ja melkein unohdan asian, kunnes hallinnolliselta tuleekin soitto: tervemenoa Pietariin! Nyt en voi tietenkään perääntyä. Ja sitä paitsi taloyhtiössäni suunnitellaan putkiremonttia, joten muuttamalla Pietariin pääsisimme kattieni kanssa remontin alta pois. Siispä kesäyliopiston venäjän kursseille vie Siskon tie…
Elokuussa 2017 työni alkaa ja herään kylmään todellisuuteen eli englannilla ei tässä maassa pärjääkään. Kielenkääntäjän toimikausi oli päättynyt keväällä ja uutta oltiin vasta rekrytoimassa. Syksy oli kiireinen, kulttuurifoorumi järjestettiin Pietarissa ja pääministerikin vieraili. Yritin ottaa selvää sähköposteista, kirjoitella kutsuja tai tehdä kuljettajien kalenteriin merkintöjä kyrillinen kirjain kerrallaan. Itku oli joskus kurkussa, mutta pohjalainen sisu vei voiton. Jälkeenpäin kuulin, että ministeriön käytävillä oli jopa mietitty, tarvitaanko Pietariin lähetettyä tulkki-kielenkääntäjää ollenkaan. Onneksi en tiennyt sitä silloin, kun oli hankalaa ja teki mieli pakata laukku ja häipyä takaisin Suomeen.
Aloitin venäjän yksityistunnit ja päätin lujasti, että vaikka osaisin vain kaksi sanaa venäjää ja nekin väärin, käytän varmasti niitä puhuessani. Pietarilaiset suhtautuvat useimmiten ystävällisen huvittuneesti, kun yritän solkata venäjääni.
Kömmähdyksiäkin tietenkin sattuu. Hauska tilanne oli pizzeriassa, kun yritin ylpeänä oma-aloitteisesti kehua ruokaa, olinhan juuri oppinut ravintolasanastoa. Sanoin tarjoilijapojalle, että pizza oli erittäin ”kuuhnaja”. Hän rupesi nauramaan ääneen ja lähti pois. Kysyin venäläistä kaunokirjallisuutta suomentaneelta kollegaltani, että mitähän mahdoin oikeastaan sanoa. Hän nauroi, että olin yhdistänyt sanat ”vkusna” ja ”kuhnjia ”eli maukas ja keittiö, ja että uusi hieno sanani voisi merkitä kuulemma ”ylikeittiöllistä”. Kuuhnaja on jäänyt työkavereiden slangiin, mutta onneksi poskeni eivät enää punota kun sen kuulen.
Ruokalamme henkilökunta opettelee suomea ja yritämme keskustella keskenämme uusilla kielillämme. Kysyin kokilta venäjäksi, että mitä hänelle kuuluu tänään. Hän hämmensi juuri kalakeittoa ja vastasi suomeksi ”kaks sikaa, normaalia”. Kerroin kielenkääntäjällemme, että kokki näköjään sekoittaa suomen kielen sanat, puhuu siasta vaikka tarkoittaa kalaa. Kollega räjähti nauramaan, sillä kokki oli sanonut venäjäksi ”kak sigdaa, normalna” eli ”hyvää kuuluu, kuten aina”…
Lähikaupan kassaneidit eivät ole innostuneet kielitaidostani ja ovat usein tylyjä kun käyn ostamassa kissanruokaa. Kerran he arvioivat toisilleen ostamani kissan ruoan määrää ja miettivät, että onkohan minulla vielä kaupan kanta-asiakaskorttia. Toinen kassaneiti totesi, ettei tuolta asiakkaalta kannata liikoja kysellä, ei se kuitenkaan mitään ymmärrä. Olipa juhlavaa osata sanoa heille venäjäksi, että minulla on kaksi kissaa ja ettei minulla ei ole kanta-asiakaskorttia vielä. Mistähän alitajunnan lokerosta ne sanat juuri siihen tilanteeseen löytyivätkin, adrenaliini varmaan auttoi? Kanta-asiakaskortin sain, mutta kassaneidit ovat minulle entistä tylympiä…
Kannustusta kieliopintoihin voi hakea myös matkustamalla ja kirjallisuudesta. Kävin kesällä MM-kisojen aikana pikavisiitillä Moskovassa ja ihastuin kaupunkiin ja sen kansainväliseen fiilikseen. Lisäksi lempikirjani eli Mihail Bulgakovin Master i Margaritan tapahtumat sijoittuvat Moskovaan. Toinen suuri idolini Nikolai Gogol asui viimeiset vuotensa Moskovassa, joten päätin pelkästään näiden kirjailijaherrojen takia tehdä uuden Moskovan-retken mahdollisimman pian.
Venäjän yksityistunnit jatkuvat ja onneksi opettajani osaa sopivasti motivoida ja kannustaa. Päämääräni on oppia venäjää niin paljon, että pystyn sopimaan tapaamisia puhelimitse tai hoitamaan yksinkertaisia työasioita sähköpostilla ja hoitaa omia käytännön asioita.
Puhuin tyttäreni kanssa tämän jutun kirjoittamisesta, ja hän muistutti kuinka lähdimme yhdessä samalla tavalla ummikkoina aikoinaan ensimmäiselle postilleni Pekingiin. Ehkä meissä kaikissa UMläisissä tosiaan asuu hullunrohkea seikkailuhenki. Pekingiin tai Pietariin, ei väliä! Hankaluudet on tehty voitettaviksi ja mikä ei tapa, se vahvistaa!
