Pietari on näkyjä ja todellisuuksia

Anna Laineelle Pietari on näkyjä ja todellisuuksia. Kuva: Anna Laine

Pietari ei oikeastaan ole minulle kaupunki. Se on joukko todellisuuksia, jotka tangeeraavat toisiaan. Näkyjä, jotka paljastuvat kulkiessa. Ihmisiä, jotka tarinoillaan rakentavat kokonaisuuden Pietari Suuren perustamiin kuvankauniisiin, paikoin dekadentin kuluneisiin, kulisseihin.

Toimiessani Pietarin pääkonsulaatin lehdistövirkamiehenä, olen saanut mahdollisuuden päästä näihin eri todellisuuksiin useamman vuoden ajan.

Minulle Pietari on se nuori nainen, joka Vosstanialla sijaitsevan asunnon ikkunalaudalla oikoo sääriään valkoisen aamutakin alta, ohut verho edessään, kirja kämmenellä leväten.

Se on se nuorukainen, joka kiipeää lyhtypylvääseen ja heittää sieltä kännykkänsä ohikulkijoille saadakseen kuvan itsestään keikkumassa yläilmoissa.

Vanha mies harmaassa parrassa ja valtavissa saappaissa, seisomassa Gribojedovin kanavalla, kourat täynnä siemeniä, joita varpuset pyrähtävät kuluneista käsistä noukkimaan.

Mies Gribojedovin kanavalla ruokkimassa varpusia. Kuva: Anna Laine

Kumarainen muori, jota kutsumme noita Isokomeroksi, sillä hän on menettänyt mielenterveytensä ja kulkee pitkin katuja käheästi karjuen, verkkokassiaan ylös ja alas viskoen.

Metroaseman suuaukko, joka imee ja puskee ihmismassoja sisään ja ulos. Ja aamuruuhkaa kaihoisasti säestävä saksofonisti.

Sisäpihan yksiön siirtotyöläiset loikoilemassa kolmikerrossängyssä, keltaisessa valossa, oluttölkistä ja metallinpaloista rakennettu televisioantenni ikkunan ulkopuolella kolisten – tuoden uutisia sieltä kaukaa.

Taurian puiston leikkipaikan pieni poika, joka leikkijunassa istuen kertoo erikoisesta visiostaan, jonka mukaan ensi keväänä tulee zombi-maailmanloppu.

Kaksi mummoa, jotka illan sinisenä hetkenä kikattaen juoksevat punaisia päin ja välinpitämättömästi heilauttavat kättään tööttäävälle autolle.

Inkeriläisten Kalevala-juhlat, jossa kansallispukuinen kuoro laulaa niin muinaisia säveliä, että omakin dna tuntuu tunnistavan tutun melodian.

Laulua inkeriläisten Kalevala-juhlissa. Kuva: Anna Laine

Paikallisjuna seisomassa Suomen asemalla, suljetuilla ovillaan jo raju taistelu käynnissä. Kyynärpäät heiluvat, sadattelut lentävät. Joka jää jalkoihin, jää ilman istumapaikkaa ja tekee matkan lähelle, Viipuriin, tuskastuttavan pitkäksi.

Talviauringosta nauttivat ihmiset jäisellä Nevalla, jonka reunoilla savupiiput tupruttavat viivotinsuoria savunoroja pakkasilmaan. Ja samainen Neva, kun kevään ensiauringon pilkottaessa uimarit nojailevat sen rannalla Pietari-Paavalin linnoituksen suomalaisesta graniitista tehtyyn seinään ja keräävät siitä energiaa.

Uutistoimisto TASS:in päätoimittaja, joka innoissaan kiikuttaa minulle pullollisen koivunmahlamehua, koska kuin ihmeen kaupalla muistaa minun joskus kertoneen sen olleen lapsuudessa suurta herkkuani.

Venäjänopettajani Elvira kauniissa kävelypuvussaan, korjaamassa fonetiikkaani, tunti toisensa jälkeen, koskaan hermostumatta siihen, että en edelleenkään osaa lausua esimerkiksi счастливый eli onnellinen.

Lastenhoitajamme Natasha, aarteemme, joka soittaa tyttärellemme venäläisiä klassisen musiikin helmiä ja hellästi sylissään pitäen opettaa maalaamaan vesiväreillä ja muovailemaan muovailuvahalla.

Vaikka työrupeamani Suomen Pietarin-pääkonsulaatissa nyt loppuu, suhteeni Pietariin ei katkea. Olen nyt itsekin yksi Pietarin näyistä, tarinoista, todellisuuksista. Nainen, joka kulki lapsensa ja miehensä kanssa Tshaikovskin katua kohti Kesäpuistoa. Nainen, joka aamuisin töihin mennessään haki kahvin aina samasta kioskista ja lopulta tuli nähdyksi – kanta-asiakkaaksi. Nainen, jolla on niin paljon ystäviä kaupungissa, että hän ajattelee sitä aina, kun Tuure Kilpeläinen laulaa: ”Mä rakastan sua niin et se sattuu. Kun linnut lentävät yli pohjoisen kaupungin. Mä rakastan sua niin et se sattuu.”

Suomen Pietarin pääkonsuli, nyt jo Etelä-Afrikkaan suurlähettilääksi siirtynyt Anne Lammila täydessä junassa matkalla Viipuriin. Kuva: Anna Laine