Suuria tunteita ja pieniä uskomuksia – mitä opin vuodessa Venäjästä

Vietin vuoden Pietarissa, keväästä kevääseen. Työni oli kertoa venäläisille Suomesta. Samalla opin paljon Venäjästä.

Olin käynyt itänaapurissa vuosien varrella lukuisia kertoja ja kuvittelin tuntevani maan ja sen tavat aika hyvin. Selvisi kuitenkin, että arjen kautta paikallisesta kulttuurista aukeaa puolia, joihin ei pääse käsiksi lomareissuilla.

Kuvassa lehdistö- ja kulttuuritiimin esimiehenä työskennellyt Jussi Palmén pääkonsuli Anne Lammilan kanssa Kaliningradissa. Kuva: Suomen Pietarin-pääkonsulaatti

Tunteellista kansaa

Ensimmäinen havaintoni oli, että venäläiset elävät tunteella – ja se näkyy kielessä. Monet suomalaiset osaavat sanoa venäjäksi horoshoo (hyvä), mutta venäläisten mielestä asiat eivät useinkaan ole hyvin, vaan pikemminkin loistavasti (otlichno) tai painajasmaisesti (kashmar). Myös mega-etuliitettä käytetään luontevasti korostamaan asian laitaa.

Yksi monikäyttöisimmistä sanoista lienee hren, joka tarkoittaa kirjaimellisesti piparjuuritahnaa, mutta usein jotain aivan muuta. Sillä voi kuvata ivallisesti esimerkiksi käsittämätöntä, huonosti toimivaa teknistä laitetta tai kiroilla pehmeästi. Kaameaa työtehtävää venäläinen kuvailee hemorroidiksi, siis peräpukamaksi.

Uskomuksia ja kansanperinnettä

Venäjä on ristiriitoja. Ihmiset tiuskivat ruuhkissa ja räntäsade vetää suupielet alaviistoon, mutta samaan aikaan joku on aina valmis antamaan vanhukselle istumapaikan tai auttamaan lastenrattaiden kanssa rappusissa. Ero julkisen ja yksityisen välillä on usein silmiinpistävä. Ränsistyneestä rappukäytävästä saatat päätyä asuntoon, jossa on kullalla vuorattu kylpyhuone ja herkkuja notkuva ruokapöytä katettuna vierasta varten.

Ortodoksisuudesta huolimatta elää tapakulttuurissa uskomuksia, joiden juuret ovat pakanallisuudessa. Kuva: Jussi Palmén

Useimmat venäläiset ovat ainakin pintapuolisesti ortodokseja, ja kirkon ohi kuljettaessa ristinmerkki tehdään rutiininomaisesti. Samalla tapakulttuurissa elää uskomuksia, joiden juuret ovat pakanallisuudessa. Toivoessaan asioiden menevän jatkossakin hyvin venäläinen sylkäisee kolmesti vasemman olkapäänsä yli, vähän kuin suomalainen koputtaisi puuta. Ennen matkalle lähtöä venäläinen istahtaa aina hetkeksi. Kynnyksen yli ei saa koskaan kätellä, eikä kädestä käteen sovi ojentaa rahaa. Kauppojen kassoilla on pienet lautaset sitä varten.

Täysin oma genrensä on sairauksien hoito sukupolvelta toiselle kulkeneilla menetelmillä. Kansanperinteen mukaan flunssaan tepsii sukkiin sujautettu sinappijauhe ja kurkkukipuun kaulan ympärille kiedottu, vodkassa liotettu sideharso tai rinnan päälle aseteltu kaalinlehti, johon on sivelty hunajaa. Monet pelkäävät, että veto tai tuuli sairastuttaa, mutta toisaalta ikkunoita pidetään talvisin usein auki – turbolämmitetyissä asunnoissa on muuten tukalaa.

Teenjuonti – rituaaleista pyhin

Venäjä opetti sekä nopeutta että harkintakykyä. Kun pietarilaisessa supermarketissa aukeaa uusi kassa, on kyettävä toimimaan vaistomaisesti, muuten jää kaikkien jonojen hännille. Toisaalta kriisien edessä venäläinen ei höntyile tai hamstraa ensimmäiseksi wc-paperia – kylmähermoisuus kantaa pitkälle maassa, jonka lähihistoria on täynnä mullistuksia.

Vuosi Venäjällä opetti senkin, ettei Venäjä ole vain Suomen suuri itänaapuri. Pietarista katsottuna Suomi on arvostettu kumppani ja portti läntiseen Eurooppaan. Parhaimpia kokemuksiani on, kun venäläinen kutsuu kotiinsa ottamaan osaa rituaaleista pyhimpään, teen juontiin keittiössä. Sen suurempaa kunniaa ei suomalainen voi kuvitella Venäjällä saavansa.

Vuoden aikana huomaa myös itse vähän venäläistyneensä. Kun hiljattain jäin Suomessa bussista kotipysäkillä, huikkasin kuskille kiitoksen sujuvasti venäjäksi: spasibo!

 

Kirjoittaja aloittaa elokuussa kolmivuotisen kauden kulttuurivirkamiehenä Moskovan suurlähetystössä.

Jussi Palmén on kirjoittanut myös:

Kiitos pietarilaiset – 95 sai uuden merkityksen

Naapureiden välisestä ystävyydestä – tältä Suomi näyttää Pietarissa

Leave a Reply