Vuosi 2015 oli Etelä-Afrikassa opiskelijoiden vuosi. Sosiaalisessa mediassa alkaneista ja kaduille paisuneista #FeesMustFall-mielenosoituksissa marssineet parikymppiset yliopisto-opiskelijat ovat ensimmäinen sukupolvi, joka on kasvanut demokraattisessa Etelä-Afrikassa. Heidän vaatimuksensa: leikatkaa yliopistojen lukukausimaksut!

Opiskelijat saavuttivat ensimmäisen tavoitteensa, kun presidentti Zuma lupasi lokakuun lopulla, etteivät yliopistot nostaisi maksujaan tammikuussa 2016 alkavana lukuvuonna. Opiskelijaliikkeen mielestä tämä oli kuitenkin vasta alkua – nyt he vaativat kaikille eteläafrikkalaisille ilmaista korkeakouluopetusta, kuten valtapuolue ANC kuulemma lupasi jo 21 vuotta sitten.

Moni pitää tätä täysin epärealistisena maassa, jossa peruskoulutuksen taso on niin surkea, että osa koululaisista joutuu opiskelemaan ilman oppikirjoja, eikä kaikissa kouluissa ole edelleenkään kunnollisia vessoja. Korkeakouluihin pääsee opiskelemaan vain murto-osa lahjakkaista nuorista – monen koulu katkeaa jo yläluokilla, ja puolet 15−24-vuotiasta on työttöminä. Parin vuoden takaisen tutkimuksen mukaan yli puolet mustista eteläafrikkalaisista yliopisto-opiskelijoista joutuu eri syistä keskeyttämään opintonsa.

Nälkäisenä kampukselle

Yliopisto-opiskelijoiden päällimmäisenä ongelmana on raha. Osa heistä on niin köyhiä, että he saapuvat aamuisin kampukselle nälkäisinä ja lähtevät kotiin yhtä nälkäisinä. Periaatteessa heillä on oikeus opintotukeen, mutta sitä maksava kassa ei viime vuonna kyennyt maksamaan avustusta kuin osalle opiskelijoista, ennen kuin sen rahat loppuivat.

Lukukausimaksut ovat halvimmillaan vajaa 30 000 randia (n. 1600 euroa) vuodessa – suurin piirtein saman verran kuin kodinhoitajille maksettava vuoden minimipalkka suurimmissa kaupungeissa.  Ja rekisteröinti- ja lukukausimaksujen lisäksi opiskelijoiden pitäisi löytää jostain rahaa myös asumiseen ja kuljetuksiin, ruokaan, opintomateriaaleihin, vaatteisiin. Mikäli maksut jäävät rästiin, opiskelija ei pääse jatkamaan opintojaan seuraavana vuonna, eikä hän saa tutkintotodistusta.

Moni köyhä opiskelija vastaa itsensä lisäksi myös useiden sukulaisten elättämisestä. Kaikki ylimääräinen opintojen aikana ansaittu raha voi mennä sairaan äidin tai työttömän sedän ja hänen lastensa menoihin, ja sama on edessä moninkertaisena, kun opiskelija valmistuu ja pääsee töihin. Keskituloisetkin putoavat usein loukkuun: perhe ei ole riittävän köyhä, jotta opiskelija saisi tukea, muttei sillä jää yliopistomaksujen jälkeen rahaa mihinkään muuhun.

Keskeneräinen muutos

Kyse ei kuitenkaan ole vain rahasta. Monien mielestä ”transformaatio”, muutos apartheidista demokraattiseen, tasa-arvoiseen yhteiskuntaan on jäänyt yliopistoissa puolitiehen.

Sisäänpääsypisteytys suosii mustia opiskelijoita, mutta monella valkoihoisella on edelleen etunaan parempi peruskoulutus ja koulutetut, lukukausimaksuihin kykenevät vanhemmat. Ja vaikka mustia opiskelijoita on nykyisin selkeä enemmistö, transformaatio on ollut hitaampaa opetushenkilökunnan osalta. Myös kielipolitiikka ja siihen liittyvät, historian taakkaa heijastavat kulttuurikysymykset puhuttavat: Stellenboschin yliopisto, yksi maan parhaista, taipui loppuvuodesta muuttamaan pääasiallisen opetuskielensä afrikaansista englanniksi.

Eivätkä vaatimukset yliopistoilla pääty opiskelijoihin. Pretoriassa, ihan suurlähetystön kulmilla, lukuvuosi on lähtenyt tammikuussa käyntiin uusilla marsseilla. Niiden pääasiallisena vaatimuksena on lopettaa yliopistojen ulkoistus ja taata työntekijöille – siivoojille, vartijoille, puutarhureille – kunnon palkka. Kehnopalkkaiselle yliopiston siivoojalle työpaikan ulkoistamisessa pahinta ei välttämättä kuitenkaan ole työehtojen heikentyminen. Yliopiston henkilökunta nimittäin saa lapsilleen helpotukset lukukausimaksuista – ulkopuolisen siivousfirman työntekijä ei.

Opiskelijoiden vuosi taitaa jatkua myös 2016. Se mikä alkoi epäpoliittisena opiskelijoiden yhteisrintamana, kaapattiin pian myös poliittisten puolueiden keskinäiseksi kiistakapulaksi.  #FeesMustFall –hashtagia kannattaa pitää silmällä.