Kielirikkoisena Kazakstanissa

Suomalaisten mielikuvat Kazakstanista ovat tuskin kovinkaan monipuolisia. Mieleen saattaa muistua Borat-hahmo ja tämän karun näköinen kotikylä (joka ei edes itseasiassa sijaitse Kazakstanissa). Joku saattanee muistaa Kazakstanin myös Ville Haapasalon Silkkitie 30 päivässä -sarjasta.

Oli miten oli, Kazakstan on ehdottomasti monille liiankin eksoottinen ja sen vuoksi tuntemattomaksi jäävä matkakohde. Niin se oli minullekin, mutta itseäni ei huolettanut ollenkaan, miten arkielämäni täällä muuttuisi. Sen sijaan kielitaitoni riittävyys pelotti etukäteen, sillä venäjän kielen opinnoistani oli jo vierähtänyt tovi.

Kazakstanin valtakieli on käytännössä yhä venäjä, vaikka kazakin kielen asemaa on hiljalleen vahvistettu läpi itsenäisyyden ajan. Kazakstanilaiset nuoret opiskelevat koulussa nykyään venäjän ja kazakin lisäksi myös englantia. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen varttuneille englanti voikin olla jo osa päivittäistä elämää. Useiden paikallisten englannin kielen taito on kuitenkin suppea.

Ennen Kazakstaniin lähtöä treenasin venäjää muun muassa Duolingo-sovelluksella. Kieliopin kertaukseen sovellus kävi hyvin, mutta joidenkin esimerkkilauseiden hyödyllisyydestä voi kyllä olla montaa mieltä. ”Hyttynen ei syö leipää” ja ”minulla on hevosia” eivät ole lauseita joita olisin vielä tähän mennessä tarvinnut, vaikka hevosurheilu täällä suosittua onkin.

Ishim joki ja sen toisella puolella sijaitseva keltainen tornitalo, jossa Suomen suurlähetystö sijaitsee
Astana Tower, jossa Suomen suurlähetystö sijaitsee, on keltaisen värinsä vuoksi helposti tunnistettava maamerkki kaupungissa. Kuva: Ville Tiuraniemi

Katupartiot

Ensimmäisiä asioita, jotka pistivät silmään, oli jalkaisin kulkevien poliisipartioiden suuri määrä. Partiot koostuvat normaalisti kolmesta nuorehkosta miehestä. Heitä näkee usein etenkin Suomen suurlähetystön läheisillä rantakaduilla. Trio löntystelee eteenpäin hitaalla tahdilla, ja välillä poseeraa vilkkaassa kadunkulmassa poikabändin elkein. Joskus he saattavat pysäyttää kävelykadulla pyöräilevän kansalaisen, joka kuitenkin hyppää heti uudestaan pyörän satulaan päästyään partion selkäpuolelle.

Auktoriteetteja ja sääntöjä yli kaiken kunnioittavana suomalaisena minulla tietenkin nousi pari hikipisaraa pintaan aina, kun katupartio sattui vastaan. ”Älä katso kohti, kävele normaalisti”, ajattelin itsekseni. Partiointireitit eivät aina vaikuttaneet loogisilta, minkä takia he onnistuivat pelästyttämään minut pahanpäiväisesti pari kertaa.

Kerran partio ilmestyi kirjaimellisesti puskista viattoman puistokävelyni aikana. Tuolloin syynä tosin saattoi olla kesän välillä +37 asteeseen nousseet helteet, jotka puskivat kovimmankin järjestyksenvalvojan varjoon viilentymään.

Kolmannella kerralla tapahtui se, mitä olin pelännyt. Vastaan tullut partio pysäytti minut ja sanoi jotain, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Onneksi olin juuri tällaisia tilanteita varten opetellut hyödyllisen lausahduksen: ”Ja nje gavaryu pa-russki(en puhu venäjää). En tiedä oliko kyseessä charmini vai sen täydellinen puute, mutta kolmikko naurahti ja viittoi minua jatkamaan matkaa.

Teknologian riemuvoitto

Small-talkia en ole vielä osannut käydä paikallisten kanssa, eikä koronapandemia ole edesauttanut asiaa. Arkisissa tilanteissa kielitaitoa kuitenkin pääsi hiljalleen harjoittamaan erityisesti, kun jokin asia ei toiminut niin kuin pitäisi.

Asuin maahan tultuani aluksi Airbnb-asunnossa Grand Alatau -asuinkompleksissa, joka on yksi näkyvimpiä maamerkkejä kaupungissa. Neljästä tornista koostuvan kompleksin korkeimmassa tornissa on 43 kerrosta. Itse asuin 38-kerroksisen tornin 29. kerroksessa, josta avautui huimat näkymät Nur-Sultanin ylle.

Näkymä 29. kerroksisesta asuintalosta, kuvassa Ishim-joki ja sitä ympäröiviä rakennuksia
Näkymä 29. kerroksesta Nur-Sultanin ylle. Kuva: Ville Tiuraniemi

Asuintaloni neljästä hissistä vähintään yksi oli aina epäkunnossa, mutta sitä ei välttämättä huomannut ennen kuin oli astunut sisälle hissikoppiin painelemaan reagoimattomia kerrosnappuloita. Niinpä pari keskustelua pääsikin aloittamaan muiden asukkaiden kanssa kyynisellä toteamuksella ”nje rabotaet” (ei toimi).

Onnekkaana löysin vuokra-asunnon lähes vastapäätä suurlähetystöä toiselta puolelta jokea, vajaan 10 minuutin kävelymatkan päästä suurlähetystöstä. Paikallisittain suolainen, mutta suomalaiseen hintatasoon kelvollinen kuukausivuokra takasi vastavalmistuneen ja valmiiksi kalustetun yksiön. Uutuuttaan hohkaava asunto ei kuitenkaan ollutkaan niin ongelmavapaa kuin aluksi kuvittelin.

Ensimmäisen viikon aikana huomasin, ettei asunnon sähköuuni toiminut. Paikalle kutsutulle sähkömiehelle en osannut ongelmaa selostaa muutoin kuin ”ei toimi” uuniin viitaten. Ongelman ratkaisu vaati kaksi sähkömiestä ja kolme visiittiä. Selvisi, että ongelman ydin oli sähköuunin ”kompjuter”, tai ainakin niin luulen. Ihmettelin, että ihmiskunta oli edennyt teknologian kanssa liian pitkälle, kun uuninkin käyntiin saaminen oli näin vaikeaa.

Seuraava ongelma ilmeni katkenneen vedentulon muodossa. Putkimiehen tultua paikalle vääntelin vesihanaa ylös alas ja totesin taas kerran ”ei toimi”. Ongelmaksi osoittautui talon ”älykäs” putkisysteemi, joka leikkasi vedentulon vuodon havaittuaan. Taas kerran olin kiroamassa teknologian syvimpiin syövereihin, kunnes putkimies otti keskusteluamme helpottaakseen esiin puhelimensa puhetta kääntävän kielisovelluksen. Sen avulla pystyimme käymään hyvinkin teknisen keskustelun vesiputkista ilman yhteistä kieltä. Ongelma olikin nopeasti korjattu. Peruin kaikki teknologisille edistyksille osoittamani rumat sanat.