Kaksikielisen perheen arkielämää

Ensimmäisiä muistojani kaksikielisyydestä on sunnuntainen iltapäiväkahvi isovanhempieni luona. Isäni ja setäni istuvat olohuoneen sohvalla ja keskustelevat isoisäni kanssa, kun he kaikki yhtäkkiä lauseen keskellä vaihtavat sujuvasti puheensa suomesta ruotsiin. Syynä on huoneen poikki kulkeva isoäitini. Kun hän on kadonnut taas näköpiiristä, kääntyy keskustelu takaisin suomenkieliseksi.

Pia Lundström. Foto: Riitta KytösahoIsoäitini oli kotoisin Pietarsaaresta, ja oli alkujaan täysin ruotsinkielinen. Hämeenlinnasta kotoisin ollut isoisäni taas oli suomenkielinen. He kohtasivat Ylitornion pappilassa, johon isoäitini lähetettiin koulutyttönä oppimaan suomea, ja jossa isoisäni toimi kirkkoherrana.

Kun he saivat lapsia, puhui kumpikin heille omaa äidinkieltään, ja isästäni ja sedistäni tuli täysin kaksikielisiä. En tiedä kuinka tavallista tämä oli 30- ja 40-luvuilla. Niin vahva oli kuitenkin side kielen ja henkilön välillä, että äidin ei tarvinnut kuin kävellä ohi, kun pojat vaihtoivat kielestä toiseen – asiaa itse ollenkaan ajattelematta.

Olen itse kasvanut kaksikielisessä ympäristössä ja päässyt nauttimaan sen eduista. Niinpä olin täysin vakuuttunut siitä, että kaksikielisyys toimisi myös oman perheeni keskuudessa täällä Ruotsissa. Ruotsalainen mieheni puhuukin tyttärellemme ruotsia ja minä suomea. Olemme pitäneet oman äidinkielen puhumista lapselle alusta asti itsestään selvänä. Kun tyttäremme oli aivan pikkuinen, tuntui vaikealta puhua ruotsia kenellekään lapselle. Suomi oli kieli, jota halusin käyttää kaikkien pikkulasten – ja koirien – kanssa.

Halusin suomen kielen olevan luonnollinen osa perheemme arkea, enkä viitsinyt huomauttaa jokaisesta sananvalinnasta ja verbin taivutuksesta tai neuvoa partitiivin käytössä. Huomasin kuitenkin, että välillä päivän kielellinen kohokohta saattoi jäädä tasolle ”Nyt pisulle ja pesulle!” Aloin tietoisesti kehittää päivittäistä kielenkäyttöä monipuolisempaan suuntaan.

Hauskinta oli vahvistaa suomen kieltä lukemalla ääneen vanhoja lastenkirjoja, joita omat vanhemmat olivat lukeneet minulle. Muistin isän äänenpainot hänen lukiessaan jännää tarinaa elefantti Kyöstistä, joka puistotädin ryösti ja kuinka Nukkumatti jäi majakkasaarelle, mutta pelastui sieltä neuvokkaan housuhissin ansiosta. Lempikirjoistani tuli myös oman lapsen suosikkeja. Luin tyttärelle joka ilta 12 vuoden ajan, kunnes hän ilmoitti, että ”tämä menee vähän nopeammin jos luen itse” ja nappasi Raut Jootinpojan omiin käsiinsä.

Myös musiikki oli hauska tie kielen koukeroihin. Pitkillä automatkoilla lauloimme itsemme käheiksi Fröbelin palikoiden tahdissa. Jopa mieheni oppi ulkoa monet laulun sanat, vaikka lauloikin aina pe-ru-na, kun kyseessä oli munasta kuoriutuva per-ho-nen.

Ensimmäiset vuodet tytär jutteli minulle lähinnä ruotsiksi, vaikka heittelikin väliin kaikenlaisia suomenkielisiä ilmauksia ja sekoitti kumpaakin kieltä keskenään. Kerran hän leikki pihalla kastelulaitteen suihkussa sateenvarjon kanssa ja huuteli: ”Äiti, äiti, det är många läiskiä här!”

Sitten eräänä pääsiäisenä hän vain alkoi yhtäkkiä puhua minulle pelkästään suomea. Ja muistutti mielellään minua siitä, että minun pitää puhua hänelle ainoastaan suomea, vaikka ympärillä olisikin ollut viisi ruotsalaista kaveria, jotka odottivat samoja ohjeita kun hän. Ei auttanut kuin selittää ensin suomeksi tyttärelle ja sitten sama asia ruotsiksi kaikille kavereille. Mutta tätähän arkipäivämme muutenkin on – toistetaan kaikki molemmilla kielillä, että mieskin pysyy edes jollain lailla kärryillä.

On ollut hienoa huomata, kuinka lapsen suomen kieli vahvistuu joka kesä ollessamme lomalla Suomessa. Isovanhemmat, serkut ja muut sukulaiset sekä mökkinaapurit ovat pitäneet huolen siitä, että sanavarasto on laajentunut ja modernisoitunut. Omat 80-luvun slangi-ilmaukseni eivät hämmästyksekseni olekaan enää käytössä, ja olen saanut oppia monta uutta sanaa tyttären kautta. Vaikka ihan alkuun yksi itse kielikylpytarhaa käyvä serkku totesikin, että jos hän olisi serkkutyttö, puhuisi hän vain ruotsia. Serkukset tulivat kuitenkin mainiosti juttuun keskenään sekoittaen sujuvasti molempia kieliä.

Onneksi Ruotsissa on myös oikeus suomen kielen opetukseen. Vaikka kotona puhutaankin suomea, on koululla avainasema kirjoittamisen kehittämisessä. En voi muuta kuin kiittää ja ihailla tyttären suomen kielen opettajia, jotka ovat olleet innostavia, päteviä ja työlleen omistautuneita. Tunti viikossa voi tuntua vähäiseltä, mutta taitavan opettajan käsissä hetki on arvokas ja inspiroiva.

Kaksikielisen lapsen kanssa saa monet makeat naurut. Kerran tytär rupesi selittämään innoissaan jostain uudesta siivusta, joka oli kuulemma tosi hyvä. Kuuntelin juttua ja yritin ymmärtää mistä ihmeen siivusta hän oikein puhuu. Siivu leipää, tai kenties makkaraa? Vihdoin valkeni, että kyseessä olikin CD-levy – siivu ja levy kun ovat ruotsiksi sama sana.

Samalla lailla kääntyvät monet muutkin sanat ja sanonnat suoraan suomeksi. Tavaratalossa ajellaan rullarappusia ja kesällä voi pomppia hyppymatolla. Kaksikielinen isäni tekee ihan samaa: hän lyö yhden signaalin, kun hän soittaa jollekulle ja lyö tavaroita sisään, kun hän paketoi lahjoja. Myös joulukuusen pynttääminen on hallussa jo neljännessä polvessa.
 

Leave a Reply