Kaksi matkalaukkua ja kansipaikka Viking-linjalla. Siinä varustukseni, kun ensimmäisen kerran muutin Tukholmaan, kauan sitten 80-luvulla.

Tuulinen yö laivan istumasalongissa kului säpsähdellen ja jännittäen.

Satamasta matka jatkui sukulaistädin luokse vanhusten palvelutaloon, missä sain majailla, kunnes löysin opiskelija-asunnon.

Tuolloin välimatka kotikaupungistani Tukholmaan oli todella pitkä.

Suomessa elettiin vielä kylmän sodan loppuvuosia Neuvostoliiton naapurissa, ”sateenkariperheitä” ei julkisesti ollut olemassakaan ja poikaystäväni sai köniinsä nakkikioskilla, koska hänellä oli ulkomailta ostetut punaiset kengät.

Elokuvaohjaajaa minusta ei valitettavasti koskaan tullut, ei edes kriitikkoa, vaikka se unelma toi minut tänne opiskelemaan. Noina vuosina sain sen sijaan monta hyvää ystävää, kokemusta monenlaisista hanttihommista sekä kipinän toimittajan työhön.

Ja taisipa palanen sydäntä jäädä pysyvästi Tukholmaan.

Sittemmin tie on vienyt tänne edelleen kohtuullisen usein, lomille ja työmatkoille. Ja vuosi vuodelta on välimatka Helsingin ja Tukholman välillä kutistunut harppauksilla.

Molempien kaupunkien katukuvat ovat aiempaa kansainvälisemmät, pitseriat ovat vaihtuneet sushi-baareihin, talvilomilla pyrähdetään Thaimaahan ja arkisin pukeudutaan lähinnä mustaan.

Eli kun vajaa kuukausi sitten taas löysin itseni Ruotsin-laivalta, uskoin että tähän muuttoon ei voi liittyä minkäänlaista identiteettikriisiä tai henkistä siirtymäaikaa.

Kuinka väärässä olinkaan.

Ukrainan kriisi on revennyt ja edennyt koko sen ajan kuin olen yrittänyt perehtyä ja keskittyä uusiin työtehtäviin ja rakentaa samalla myös kotia. Uutisvirran lisäksi Putin on ilmestynyt kahvipöytiin ja jopa keskusteluunn koti-konsumini kauppajonossa.

Tapahtumat ovat nostaneet mieleen ajatuksia ja muistikuvia, joiden luulin jo jääneen todella kauas menneisyyteen.

Oman itseni kanssa olen ihmetellyt sitä, miten helposti sitä luulee, että maailma muuttuu vain hitaasti ja pienin askelin. Ainakin täällä päin maapalloa.

Nyt tuntuu, että maailmanjärjestys on muuttunut huimasti jo Sotshin kisoja edeltävästä ajasta.

Luonnollisesti toivomme kaikki tilanteeseen nopeaa ratkaisua, mutta kävi niin tai näin; jäljet ovat pitkät.

Tämä pohdiskelu on vienyt viime viikkoina sen verran energiaa, että tästä ei nyt tullutkaan se blogi mitä kollegoille lupasin.

Minun piti kirjoittaa paluumuuttajan ensihavainnoista ja arkielämän eroista Helsingissä ja Tukholmassa. Jos niitä on.

Vaikka siitä, miten paljon vähemmän täällä näkee koiria kaupungilla. Tai miten hankalaa on valita oikea maitolaatu kymmenistä vaihtoehdoista. Ja sitten kahvikupissa huomata, että kyse olikin jugurtista.

Mutta anon nyt vähän lisäaikaa ja palaan asiaan.

Läs på svenska: Minnen, mjölk och tankar om Ukraina