Uskalla-Våga

Ensimmäinen reaktio, jonka sain perheenjäseneltäni, kun kerroin lähteväni viideksi kuukaudeksi työharjoitteluun Ruotsiin, oli hetken hiljaisuus ja toteamus: Mutta en ole koskaan kuullut sinun puhuvan ruotsia! Nauroin kommentille, mutta tuo lause jäi mieleen.  Ne kerrat, kun olen puhunut ruotsia luokkahuoneen ulkopuolella voi laskea yhden käden sormin.

Korkeakouluharjoittelija Taru Väisänen
Kirjoittaja on ollut orkeakouluharjoittelijana Suomen Tukholman suurlähetystössä

Olen kotoisin paikkakunnalta, jossa ruotsia äidinkielenään puhuvia ei käytännössä ole ollenkaan, joten minulla ei ole ollut siihen mahdollisuutta; näin selitin asiaa itselleni. Pohdin kuitenkin, olisinko käyttänyt ruotsia vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus.

Päällimmäinen asia, joka on jäänyt mieleeni ruotsin tunneilta – niin peruskoulussa, lukiossa kuin ammattikorkeakoulussakin – on kielioppi. Ett gammalt hus, det gamla huset; se, ser, såg, sett; en fot –två fötter; loputtomat listat substantiivin ja adjektiivin taivutuksesta, säännölliset ja epäsäännölliset verbit… Vaikka tuo kaikki onkin selkärankaan jäänyt ja osan on oppinut ulkoa, tärkein jäi mielestäni puuttumaan. Nimittäin se kielen puhuminen, ja uskallus käyttää sitä.

Vaikka kielitaito olisikin paperilla hyvä, ei sillä ole merkitystä jos ei uskalla avata suutaan ja puhua kieltä. Minä päätin haluavani muunkinlaisen kielitaidon kuin pelkän numeron todistuksessa, ja uskalsin lähteä Tukholmaan. Viidessä kuukaudessa olen oppinut paljon, mutta erityisesti sen, ettei ole väliä jos adjektiivin taivutus onkin vähän sinne päin taikka äännän paikannimet väärin. Konsulaatin asiakaspalvelussa onkin monesti saanut nauraa, kun olemme yrittäneet löytää asiakkaan kanssa yhteistä kieltä. Joskus päädytään puhumaan joka toinen lause suomeksi ja joka toinen ruotsiksi. Yhteisymmärrykseen olemme päässeet onneksi aina!

Korkeakouluharjoittelun suorittaminen Tukholmassa onkin ollut yksi elämäni hienoimmista kokemuksista. Olen tavannut mahtavia ihmisiä, nähnyt kauniita rakennuksia ja nauttinut suurkaupungin elämästä. Olen huomannut, ettei kieltä ole tarkoitus ottaa vakavasti. Kieli on aina käyttäjänsä näköinen, ja ainakin minun ruotsini näyttää ja kuulostaa minulta.

Kiitos näistä kuukausista – Jag kommer att sakna er!

Taru Väisänen, korkeakouluharjoittelija