Viime joulukuussa Nairobissa pidetty Maailman Kauppajärjestön (WTO) ministerikokous sai harvinaisen vähän huomiota. Tilanne oli hyvin erilainen vuonna 1999, jolloin isäntäkaupungin Seattlen osavaltioon julistettiin poikkeustila ministerikokoukseen liittyvien mielenosoitusten vuoksi. Jopa rauhan tyyssijana pidetyn Geneven vanha osa koki kovia ministerikokousta vastaan suunnattujen mellakoiden johdosta vuonna 1998.
Tuolloin neuvoteltiin vasta kauppaneuvottelujen asialistasta mutta globalisaation vastainen mieliala oli korkeimmillaan. Sopu neuvottelujen sisällöstä syntyi vasta vuonna 2001 Dohan ministerikokouksessa ja kaupungin nimeä kantavat kauppaneuvottelut alkoivat.
Odotukset neuvottelujen suhteen olivat kovat erityisesti kehitysmaiden taholla. Dohan päätöstä tervehdittiin ilolla muissakin piireissä, koska monenkeskiset kauppaneuvottelut olivat vapauttaneet maailmankauppaa merkittävästi 1940-luvun lopulta lähtien.
Hiipuvaa kiinnostusta
Vähäinen kiinnostus Nairobin kokoukseen johtui siitä, ettei kokoukselta odotettu merkittäviä tuloksia – ei edes kovia kiistoja.
Neuvotteluja oli käyty jo viisitoista vuotta ja kokouksen alla näytti mahdolliselta, että se päättyy totaaliseen epäonnistumiseen. Usko alkoi loppua ja neuvotteluissa oli yhä enemmän narulla työntämisen makua.
Yrityksillä oli enää vähän luottamusta WTO-neuvotteluihin niiden kaupankäynnin apuna. Myös kriitikot olivat hiljenneet. Kun ulkoista painetta ei ollut, hallitusten oli entistä vaikeampi päästä myönnytyksiä edellyttävään yhteisymmärrykseen.
Onnistunut epäonnistuminen
Monet läntiset teollisuusmaat – erityisesti Yhdysvallat – olivat ennen kokousta sitä mieltä, että Dohan kehityskierroksen pohjalta ei ole enää syytä jatkaa. Nairobin kokous ei kuitenkaan päättynyt totaaliseen epäonnistumiseen vaan tulos oli pikemminkin onnistunut epäonnistuminen.
Kokous epäonnistui alkuperäisessä tavoitteessaan, Dohan kehityskierroksen kattavassa päättämisessä. Se teki myös historiallisen päätöksen hyväksyessään konsensuksella lausuman siitä, että jäsenistö on erimieltä koko kierroksen jatkamisesta. Tämä merkitsee käytännössä Dohan neuvottelujen päättymistä.
Samalla kuitenkin päätettiin pyrkiä jatkamaan neuvotteluja myöhemmin sovittavista Dohan kehityskierroksen aiheista ja avattiin ovi sille, että neuvottelujen piiriin voidaan ottaa uusiakin aiheita.
Ministerikokous päätti myös maatalouden vientitukien kieltämisestä sekä sopi informaatioteknologian tuotteiden tullittomuutta koskevan ITA-sopimuksen tuotekatteen laajentamisesta. Täysin pieleen ei siis mennyt mutta WTO:n neuvottelupilarin ylle lankesi tumma epätietoisuuden varjo.
Kaatoivatko kehityskysymykset Doha-neuvottelun?
Yksi neuvottelujen epäonnistumisen syy sisältyy sen nimeen Doha Development Agenda.
GATT/WTO-neuvottelut olivat vuosikymmenten ajan ensisijaisesti kauppaneuvotteluja; tullien ja muiden kaupan esteiden asteittaista purkamista ja kaupan sääntöjen luomista.
Pääosapuolina neuvotteluissa olivat keskeiset kauppamaat, joskin neuvottelujen päättäminen on edellyttänyt konsensusta kaikkien jäsenmaiden kesken. Kehityskysymykset ovat aina olleet osa neuvotteluja: poikkeuksia ja vapautuksia on myönnetty erityisesti vähiten kehittyneille maille, jotka luopuisivat kehityksen myötä erioikeuksistaan.
Epärealistisia odotuksia
Kehitysmaiden osuus WTO:n jäsenkunnasta on vähitellen kasvanut ja vauraampien kehitysmaiden painoarvo on kasvanut. Samalla kehitysulottuvuudesta on tullut pysyvämpi, erillinen raide kauppaneuvotteluissa mikä on mutkistanut tilannetta ja rohkaissut eri osapuolia pyrkimään tavoitteisiinsa rajoitetummalla kokoonpanolla. Erilaisten alueellisten sopimusjärjestelyjen määrä onkin kasvanut nopeasti ja vireillä on suuriakin hankkeita kuten EU:n ja USA:n kauppa- ja investointisopimus (TTIP).
Kehitys- ja teollisuusmaiden erilainen näkökulma WTO-kauppaneuvotteluihin oli merkittävä, mutta ei ainoa syy neuvottelujen epäonnistumiselle.
Kehitysmaiden odotukset neuvottelujen suhteen olivat osin epärealistisia eikä kehitysmaaryhmän sisäinen solidaarisuus ollut kehuttava. Suuret kehitysmaat – erityisesti Intia – asettivat omat intressinsä köyhimpien kehitysmaiden edelle.
Teollisuusmaat menettivät vähitellen uskoaan siihen, että 162-jäseniselläWTO:lla olisi enää kykyä saada aikaan niitä hyödyttäviä neuvottelutuloksia. Aivan viime aikoina myös kehitysmaapuolella on herätty siihen, että teollisuusmaatkin tarvitsevat tuloksia, muuten kukaan ei saa mitään.
Onko monenkeskisillä kauppaneuvotteluilla tulevaisuutta?
WTO:ssa on meneillään tuumaustauko neuvottelujen suhteen. Jäsenkunta pyrkii nyt selvittämään mistä Dohan aiheista jatketaan neuvotteluja ja mitä uusia otetaan mukaan. Monenkeskistä neuvottelua ei ole hylätty, mutta on epäselvää, millaisesta kokonaisuudesta tullaan neuvottelemaan.
On selvää, että esimerkiksi maataloustuet ovat tulevaisuudessakin neuvottelujen ytimessä; niistä on vaikea neuvotella rajoitetussa piirissä. Uusista aiheista on paljon puhetta– mutta se, mitä niiltä tarkemmin halutaan, on vielä epäselvää. Voi esimerkiksi kysyä, mitä voidaan odottaa WTO-investointineuvotteluilta kun niistä on suppeammallakin pohjalla riittävästi erimielisyyttä.
Monenkeskisten neuvottelujen tulevaisuuden kannalta on olennaista se, mitä varsinaiset hyötyjät, yritykset ja muu elinkeinoelämä niiltä haluaa. Pelkkä hallitusten halu ei riitä, kuten Doha-neuvotteluissa nähtiin.
En usko WTO-neuvottelupilarin kuolemaan. Jäsenkunnan on kuitenkin otettava ”lusikka kauniiseen käteen” ja keskityttävä siihen, missä monenkeskinen neuvottelu tuottaa parhaan tuloksen. Uskon, että lähitulevaisuudessa otetaan pari askelta taaksepäin ja palataan aiheeseen vähemmän kunnianhimoisella ja pragmaattisella pohjalla. Tämä olisi kaikkien etu.