Aseellisten konfliktien tiedetään lisäävän naisiin ja tyttöihin kohdistuvaa väkivaltaa niin sotatoimien yhteydessä kuin kotona. Myanmarissa aseellisia konflikteja on puhjennut sen etnisillä raja-alueilla jo kohta kuusikymmentä vuotta.

Näin pitkään jatkunut sisäinen konflikti on juurruttanut naisiin ja tyttöihin kohdistuvan väkivallan syvälle.

Puitteet ratkaista ongelma ovat haasteelliset: armeijan sotilaisiin kohdistetut syytteet käsitellään lähes poikkeuksetta sotaoikeudessa suljettujen ovien takana, mikä turvaa sotilaiden koskemattomuuden siviilisyytteiltä.

Avioliiton sisällä tapahtuva raiskaus ei ole rikos Myanmarin rikoslain mukaan.

Sisällissodan traumatisoivaa taustaa vasten niin yhteisöt kuin naiset itsekin omaksuvat usein ymmärtävän asenteen ja sietävät perheväkivaltaa.

Leirillä saa tietoa oikeuksista

Myanmarissa Suomi tukee YK:n väestörahaston UNFPAn hanketta, jonka tavoitteena on ehkäistä naisiin ja tyttöihin kohdistuvaa väkivaltaa konflikteista kärsivillä alueilla.

Hankkeen toteutus perustuu integroituun malliin, jossa naisten lisääntymis- ja seksuaaliterveyspalveluihin liitetään väkivallan uhreille tarkoitettuja tukipalveluita.

Hankkeessa kehitetään käytänteitä ja toimintasuunnitelmia, joilla tuetaan palveluihin pääsyä, koulutetaan naisia ja tyttöjä ymmärtämään paremmin heidän oikeuksiaan, sekä tehdään vaikutustyötä naisille ja tytöille vahingollisten asenteiden muuttamiseksi.

Sain toukokuussa mahdollisuuden tutustua tähän UNFPAn hankkeeseen yhdessä muiden avunantajien (Ruotsi, Italia ja Australia) kanssa. Kävimme kenttämatkalla pohjoisessa Shanissa, jossa aseelliset konfliktit puhkesivat pitkän tulitauon jälkeen uudelleen vuonna 2011.

Monet kohtaamistamme naisista olivat asuneet pakolaisleireillä vuodesta 2011, toiset olivat vasta saapuneet. Heidän yhteinen, harras toiveensa oli palata kotikyliinsä mahdollisimman pian, ”jos tulee rauha.”

Pakolaisleirillä naiset olivat riippuvaisia ulkopuolisten ruoka-avusta, eikä heillä ollut toimeentulomahdollisuuksia. He kertoivat, etteivät uskaltaneet palata kotikyliinsä viljelemään maata, koska pelkäsivät tulevansa raiskauksen tai muun väkivallan kohteeksi kuultuaan tai nähtyään naisia joille oli tapahtunut näin.

”Meille kerrottiin, että voitte palata kotikyliinne, mutta olemme asettaneet sinne miinoja. Lisäksi emme ehkä pysty kontrolloimaan miehiämme”, eräs nainen totesi.

Naiset eivät näy rauhanprosessissa ja päätöksenteossa

Myanmarissa naisten rooli määrittyy edelleen vahvasti kodin kautta. Niin naisten

oikeuksien eteenpäin viemiselle kuin pysyvän rauhan aikaansaamiselle naisten saaminen mukaan päätöksentekoon on hyvin tärkeää.

Tutkimukset eri puolilta maailmaa osoittavat selvästi, että naisten vahva osallistuminen rauhanprosesseihin lisää merkittävästi mahdollisuuksia pysyvän rauhan saavuttamiseksi.

Aung San Suu Kyi’ta lukuun ottamatta naiset ovat olleet lähes näkymättömiä rauhanneuvotteluiden virallisilla foorumeilla.

Naisten osuus julkisen hallinnon johtotehtävissä oli vuonna 2012 vain 1,5 prosenttia, eikä ole kokenut merkittävää muutosta vuoden 2015 marraskuisten vaalien jälkeen. Naisten osuus unionin parlamenttipaikoista kaksinkertaistui 2015 vaalien myötä nousten noin kymmeneen prosenttiin, mutta on edelleen Aasian alhaisimpia.

Ratkaisun ytimessä on ongelman tunnistaminen

Kehitysyhteistyössä suurimpien haasteiden joukkoon kuuluu kokemukseni mukaan kriittisten ongelmien ja ihmisoikeusrikkomusten vähättely ja kieltäminen.

”Ongelma on, ettei ongelmaa nähdä ongelmana”, kuten kansallinen tasa-arvo verkosto, Gender Equality Network, toteaa naisiin kohdistuvasta syrjinnästä vasta julkaisemassaan raportissa.

Syyskuun 20. päivänä 2016 armeijan sotatuomioistuimessa tuomittiin seitsemän sotilasta pakkotyöhön viiden siviilin taposta. Pidän tuomiota käänteentekevänä, vaikka se rajoittuukin vain yhteen tapaukseen.

Se viestittää selvästi, etteivät armeijan sotilaat ole enää koskemattomia myöskään sotatuomioistuimessa.