Suuri epävarmuus jatkuu Myanmarin suunnasta. Maan hallituksella oli aihetta iloon kuluvalla viikolla, kun valtakunnalliseen aseleposopimukseen liittyi kaksi uutta etnistä armeijaa. Tosin ne ovat joukon pienimpiä.
Etnisiä armeijoita on yli 20, ja niitä on mukana nyt aseleposopimuksessa 10. Näiden yhteenlaskettu vahvuus on kuitenkin vain hyvin pieni osuus maan etnisten armeijoiden noin 100 000 aseissa olevasta henkilöstä.
Asiaa juhlittiin näyttävästi, koska tämä oli ensimmäinen Aung San Suu Kyin hallituksen konkreettinen edistysaskel rauhanneuvotteluissa. Neuvotteluita käydään, jotta vuosikymmeniä jatkuneet taistelut maassa saataisiin loppumaan. Aselevon lisäksi tarvitaan toki ratkaisuja taistelujen taustalla oleviin kysymyksiin siitä, millaisia oikeuksia maan eri osavaltioilla on ja kuka niiden asioista päättää.
Pääsin tällä viikolla diplomaateille ja YK-järjestöjen edustajille järjestetylle matkalle Rakhinen osavaltion pohjoisosiin. Pääsimme katsomaan, miten maa varautuu Bangladeshiin paenneiden pakolaisten takaisin ottamiseen. Näimme rajan tuntumassa kaksi valmista vastaanottokeskusta. Nämä ovat kumpikin valmiit ottamaan vastaan 150 palaavaa henkilöä päivittäin.
Perimmäisiin syihin puuttuminen olennaista
Palautusten piti alkaa tammikuun lopulla, mutta vielä kukaan ei ole palannut. Vastaanottokeskuksissa palaajien on tarkoitus viipyä päivä tai kaksi heidän henkilöllisyytensä varmistamista, valokuvausta, biometristen tietojen keräämistä, terveystarkastusta ja niin sanotun verifikaatiokortin myöntämistä varten.
Sen jälkeen heidät siirretään niin sanottuun väliaikaiseen siirtokeskukseen, jota rakennetaan parhaillaan. Sinne pitäisi pian mahtua 30 000 palaavaa pakolaista siksi aikaa, kunnes heillä on uudet talot, joihin muuttaa.
Ajatus on, että pakolaiset itse osallistuvat mahdollisuuksien mukaan talojen pystyttämiseen palkkaa vastaan, ja että väliaikaisessa keskuksessa viivyttäisiin korkeintaan kolme kuukautta.
Teknisissä valmisteluissa on siis edetty, mutta suunnitelmat siitä miten pakolaisuuden aiheuttaneisiin perimmäisiin syihin puututaan, ovat alkutekijöissään.
On epätodennäköistä, että rohingat kokisivat paluun olevan turvallinen. He tarvitsevat tunteen siitä, että heitä kohdellaan tasavertaisina muiden Myanmarin asukkaiden kanssa: että heillä on samat oikeudet, että he saavat samat palvelut kuin muut ja että elinkeinojen harjoittaminen on mahdollista.
Kokonaisuutta katsoen: tässä on kaksi vuoren kokoista haastetta ylitettävänä, joissa molemmissa on otettu viime viikkoina pari askelta eteenpäin.
Mahtaako onnistua? Jos Myanmar ei anna kansallisuutta, eikä takaisin poltettuja alueita, tunnusta väkivaltaa, ja tee jotain vihan lietsonnalle – niin uskooko kukaan että paluu onnistuu? Vai onko näistä seikoista sopimusta??
Kiitos hyvästä kommentista. Tekniset valmiudet eivät tosiaankaan riitä paluun mahdollistamiseksi, turvallisuus, vapaa liikkuminen, mahdollisuus elinkeinojen harjoittamiseen ja kansalaisuuden saaminen ovat oleellisia. Nämä asiat sisältyvät Kofi Annanin johtaman Rakhinen komission viime vuonna tekemän raportin suosituksiin, jotka Myanmarin hallitus on luvannut toimeenpanna. Toistaiseksi suositusten toimeenpanossa on edistytty hyvin vähän.