No nyt en enää pysynyt kartalla. Tie viidakkoon oli niin mutkikas, että siinä hävisivät kaikki suuntavaistot eikä reittiä voinut seurata peruspuhelimesta. Internet-yhteydestä ei ollut tietoakaan.

Olin tullut jalkamaahamme Itä-Timorille. Maahan, joka itsenäistyi Indonesiasta vuonna 2002. Suomi tukee siellä paikallisella kehitysyhteistyömäärärahalla muutamia hankkeita, joihin olin tutustumassa.

Crossfittiä polttopuita kantamalla

”No mutta tämähän on aivan kuin meidän mökkitie”, iloitsin startattuamme Baucausta, Itä-Timorin toiseksi suurimmasta kaupungista.

Minua oli varoiteltu, että tie Baucausta provinssin kyliin olisi kivinen. Baucau itsessään jo muistutti ennemminkin pientä lappilaiskylää kuin provinssin pääkaupunkia.

Asfaltoitua tietä ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Ei se meidän mökkitiekään ole perille asti asfaltoitu, rauhoittelin itseäni. Pian kuitenkin raaka näky kohtasi tien varrella. Samanlainen valkoinen maasturi, jolla ajoimme, makasi hylättynä tien viereisessä rotkossa. Paikalla ei ollut ketään ja myöhemmin kylässä kuulimme, että rotkoon joutunut auto kuului filippiiniläiselle papille. Kahta autoa ei ollut mahtunut tielle rinnakkain vaan toinen syöksyi alas vieden mennessään yhden ihmisen hengen.

Jatkoimme matkaa sillattomien jokien halki, rapa lensi ja mieleen tuli kyllä Kankkusen Juhan hommat.

Kylään päästyämme vastassa oli monikymmenpäinen naisjoukko. Heillä oli alkamassa kurssi, jossa opetetaan tekemään paikallisista raaka-aineista leivonnaisia, yksinkertaisia ruokia ja pikkupurtavia. Niitä paikallismarkkinoilla myymällä naiset voivat saada tuloja itselleen ja perheelleen, moni ensimmäistä kertaa elämässään.

Nämä naiset elävät yhä vaihtotaloudessa, asuvat bambumajoissa ja synnyttävät lapsensa kylän lapsenpäästäjän avulla – jos hän ehtii paikalle. Älypuhelin, korkokengät tai crossfit ovat heille tuntemattomia käsitteitä. Crossfit hoituu polttopuita kantamalla, mäkisiä teitä tallaamalla, ruokaa kyykkyasennossa paistamalla. Palasin satojen vuosien taakse. Vieraanvaraisuus oli puhuttelevaa.

Viidakossa eletään vanhojen perinteiden mukaisesti

Seuraavana aamuna vuorossa oli Baucaun Posio. Matkaa provinssin pääkaupungista oli vain reipas tunti. Tie tuntui hyvinkin kohtalaiselta.

Parkkeerasimme auton keskelle peltoa, jossa seisoskeli epämääräinen joukko paikallisia miehiä kyläpäälliköstä alkaen. He ohjasivat meidät aluksi maanalaiseen kellariin, josta alkoi tuona päivänä juhlimisen kohteena olevan vesiputken pää. Kylän vanhin esitti putken pään luona varttitunnin kestäneet rukoukset. Montusta noustuamme vuorossa oli puhvelin teurastus juhlan kunniaksi. Minulle tuli siinä vaiheessa muuta tekemistä ja tapahtuma jäi kollegani todistettavaksi.

Kuulin puolen tunnin päästä, että teurastus oli tapahtunut siististi. Lihan grillausoperaatiota oli seurattava paikan päällä. Eläimen liha paloiteltiin viidakkoveitsillä ja niillä katkottiin bambupuun runkoja, joita käytettiin sekä riisin kypsennysastioina että varsinaisen aterian tarjoiluastioina. Liha oli kuulemma erittäin maukasta ja mureaa, epäilemättä tuoretta. Katolilaiset itätimorilaiset noudattavat edelleen myös vanhoja, ennen kristinuskoa tuloa opittuja rituaaleja.

Vammaisia rohkaistaan osallistumaan

Seremonian jälkeen sain vielä vierailla keskuksessa, jossa eri tavalla vammaisille tai vammautuneille järjestetään aktiviteettejä maanviljelystä käsitöihin. Oli hienoa nähdä, miten kyläläiset kyläpäälliköstä lähtien tukevat näiden ihmisten mahdollisuutta parempaan elämään.

Vammaisia ja vammautuneita pidetään näissä kylissä usein piilossa. Tämän Suomen tukeman keskuksen myötä yhä useammat uskaltautuvat astua esiin kotiensa koloista ja osallistua yhteisölliseen toimintaan.

Tänä päivänä köyhien määrä maailmassa on 700 miljoonaa vähemmän kuin se oli vuonna 1990. Paljon on silti vielä tehtävää. Äärimmäisessä köyhyydessä elää yhä noin 800 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa. Vaikka tuona päivänä Itä-Timorissa sijaitsevalle kylän väelle oli tarjolla puhvelinlihaa, vuoden muina 364 päivänä aliravitsemus on heille aamusta iltaan mukana seuraava varjo.