Kun nelivuotinen pestini Ateenassa lähenee loppusuoraansa, on aika katsoa peruutuspeiliin. Mitä näihin vuosiin on mahtunut? Ja mitä Kreikka on minulle opettanut sivistyksestä, kulttuurieroista, henkilökohtaisesta kasvusta ja kasvukivuista?

Länsimainen sivistys alkoi Ateenasta ja heijastuu elämäämme edelleen

Olin lukiossa matikkalinjalla, historia ei ollut lempiaineitani ja antiikin ajoista jäivät mieleeni lähinnä joonialaiset, korinttilaiset ja doorilaiset pylväät, koska minua kiinnosti arkkitehtuuri. Mutta kun viime vapunpäivänä koronasulussa käynnistin uudelleen avoimessa yliopistossa politiikan tutkimuksen ja viestinnän verkko-opinnot, huomasin, että vähän kaikki juontuu antiikin Ateenasta.

Heti ensimmäinen kurssikirja alkaa Aristoteleen sanoilla: ”Man is by nature a political animal”. Sana politiikka tulee antiikin kreikan sanasta politikos, mikä tarkoittaa kansalaisia koskevaa.

Opinnoissa kerrataan, että antiikin Ateena on kouluesimerkki klassisesta demokratiasta, jolle keskeistä ovat tasa-arvo kansalaisten välillä, lain ja oikeuden kunnioittaminen sekä vapaus.  Ateenassa valta oli kansalla, johon tosin luokiteltiin vain yli 20-vuotiaat vapaat miehet, kun taas naiset, orjat ja vierastyöläiset eivät olleet kansalaisia. Tämä toimi pienessä maatalousvaltaisessa yhteisössä, missä naiset ja orjat hoitivat työt, ja miehet saattoivat osallistua.

Siinä missä suomalaismiehet kokoontuvat tuopin ääreen, Kreikassa näen miehiä enemmän edessään kahvikupit, päät tiiviisti pöydän yli kaartuneina kiivaasti keskustelemassa. Siis ennen koronasulkuja, kun kahvilat olivat auki ja päät saivat olla tiiviisti. Tuttaviltani saan kuulla, että pöydissä puhutaan usein politiikkaa. Ja vähän kuin antiikin aikaan, ei näissäkään pöydissä paljon naisia näy.

Viestinnän kurssilla käsitellään semiotiikkaa, kreikan kielestä juontuvaa merkkioppia, ja retoriikkaa. ”Retoriikka”  on myös Aristoteleen teoksen nimi. Se käsittelee muun muassa julkista puhumista. Historian tunnilta muistuukin mieleeni mies, joka kärsi puheviasta ja harjoitteli puhetaitoa kivet suussa meren rannalla vastatuuleen. No hänhän oli Demosthenes, joka pakeni sittemmin Aeginan saarelle. Se on Ateenan lähimpiä saaria, jonne voi tehdä jopa päivämatkoja ja siellä olen itsekin käynyt muutaman kerran.

Lomamaa voi olla työläs työmaa

Suomi on maineeltaan ehkä vähän tylsä ja sääkin saattaa olla mitä sattuu: pimeää, märkää ja kylmää. Monet kaipaavat etelän ikuiseen aurinkoon, missä nautitaan rannalla, syödään tavernassa, eikä ole huolta huomisesta.

Mutta kun työskentelee suositussa lomamaassa, ajan kanssa kiinnittää huomiota eri asioihin. Lomalla voi olla vain eksoottista, että meno on vähän boheemia, eikä niin organisoitunutta kuin oman maan arjessa. Mutta kun pitäisi päästä lähtemään kiireesti autolla työasioille ja joku on ties monennenko kerran blokeerannut autotallin ulosajon, ei aina riitä huumorintajua suurpiirteisyyttä kohtaan.

Liikennekäyttäytyminen pistää muutenkin miettimään – välillä kiroilemaankin! Eikä kyse ole maalaisuudestani, sillä olen ajanut sujuvasti myös 23 miljoonan asukkaan Shanghaissa, vaan kyse on sääntöjen noudattamattomuudesta. Kaistaviivat ovat vain viitteellisiä ja useammankin kerran on sivuovestani pyritty puskurilla sisään, mutta onneksi olen ehtinyt väistää.

Koronan ensimmäisen sulkutilan aikana olin yllättyneen ylpeä kreikkalaisista. Kerrankin sääntöjä noudatettiin, pysyttiin kotona, ja tartunta- ja kuolinluvut olivat Euroopan alimpia. Valitettavasti tottelevaisuus herpaantui pandemian pitkittyessä, mutta Kreikka on kuitenkin pärjännyt paljon paremmin kuin eteläiset verrokkimaansa.

Ja ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin! Kun henkilökohtaiset tapaamiset eivät olleet mahdollisia, Kreikan oli pakko ottaa digiharppaus. Verovirastossa ja paikallisessa Kelassa saattaa nyt asioida digitaalisesti ja suurlähetystö alkoi saada virallisia viestejä sähköpostilla. Kohta voimme toivottavasti luopua telefaxista.

Kreikka on ihan ansaitusti suomalaisten valmismatkakohteiden kärkimaa kesäkaudella. Se on selvinnyt koronasta monia kilpailijoitaan paremmin ja kun ovet turisteille avataan, on Suomessa varmasti paljon patoutunutta Kreikan-kaipuuta. Mutta on ikävä tosiasia, että joka vuosi usean suomalaisen Kreikan-loma päättyy kesken ja paluulento tapahtuu sinkkiarkussa tai tuhkauurnassa. Kuoleman hetkellä läheisten on vaikea ymmärtää, että näidenkin tapausten hoito tapahtuu paikallisten viranomaisten tavalla. Jos ollaan pienellä syrjäisellä saarella ja sattuu myös täkäläinen loma-aika, eivät asiat valitettavasti etene, vaikka itsellä olisi kuinka suuri paine.

Itsensä voittaminen on suurin voitto

Tarun mukaan Phidippides-sotilas juoksi noin 42 kilometrin matkan Maratonista Ateenaan 490 EAA. Päästyään perille hän ehti sanoa ”olemme voittaneet” ja kuoli. Itse taivalsin Ateenan aidon maratonin kolmena ensimmäisenä syksynäni, neljäntenä tapahtuma valitettavasti peruttiin koronan vuoksi.

En ollut ehkä yhtä kunnianhimoinen vauhdin suhteen kuin matkan ensimmäinen juoksija. Vaikka maalissa aina tuntui, että nyt kyllä kuolen, ja kävely oli vaikeaa vielä seuraavanakin päivänä, jotenkin siitä selvisi. Ja kun ilmoittautuminen seuraavalle aidolle maratonille taas käynnistyi, halusin olla ensimmäisten joukossa.

Maraton on ollut yksi vaikuttavimpia kokemuksiani Ateenassa. Juuri ennen auringon nousua autiossa Ateenan keskustassa ei ole muuta liikennettä kuin solkenaan etenevä bussijono, joka kiidättää liki parikymmentätuhatta kilpailijaa lähtöpaikalle Maratonin stadionille. Auringon jo alkaessa lämmittää siellä vannotaan ensin juhlallinen vala ja sitten juoksijat lähtevät matkaan aiempien saavutustensa mukaisessa paremmuusjärjestyksessä. Jostain syystä oman lähtöni – päivän viimeisen –ponnistaessa matkaan kovaäänisistä kaikui aina Nancy Sinatran ”These boots are made for walking”. Ja ilma oli sakeanaan urheilujuhlan tuntua.

Ateenan maratonia pidetään maailman vaativimpana katumaratonina, sillä se on hyvin nousuvoittoinen. Kokenut maratoonarikaverini luonnehtikin, että olo on kuin juoksisi moottoritietä Alpeilla. Kun monia nopeampia osanottajia poimittiin ambulanssiin tai keräilybussiin, olin tyytyväinen, että jaksoin laittaa jalkaa toisen eteen, vaikka teki kipeää.

Saapuessani Panathinaiko-stadionille, jolle maratonjuoksu päättyi myös ensimmäisissä nykyaikaisissa olympialaisissa 1896, minulla oli todellinen voittajafiilis ja joka kerta pääsi itku. Ajalla ei ollut väliä, saatoin sanoa ”olen voittanut” – itseni.

Onni ei ole aika, paikka eikä säätila – onni on ihmiset

Aloittaessani Ateenassa kesällä 2017 istahdin ensimmäisen työviikon jälkeen kattoterassille ihailemaan Akropolista ja kaupungin siluettia. Samalla alkoi kovaäänisistä soida Kirkan laulama ”I hate to see the sadness in your eyes”. Ei sitä niin usein kuule suomalaista laulajaa ulkomailla ja fatalistina ajattelin, että tämä on merkki eli omen. Ja kuinka valitettavan oikeassa olinkaan, silmissäni on riittänyt surua. Kahden ensimmäisen Ateenan-vuoteni aikana perheeni järjesti kolmet hautajaiset ja sitten iski korona.

Kaikki ovat kärsineet pandemiasta omalla tavallaan ja tiedän, että monet ovat kokeneet suurempia menetyksiä ja haasteita. Olen kiitollinen, että olen saanut pitää terveyteni ja työni. Mutta kun perheeni on Suomessa ja asun Ateenassa yksin, sosiaaliselle sielulleni suurin kipukohta on ollut, etten ole joka kuukausi voinut edes syödä ihmisseurassa, kosketuksesta puhumattakaan. Vaikka on ihanaa, että aurinko paistaa, kyllä tavallinen arki ja ihmiskontaktit ovat sittenkin elämässä arvokkainta.

Olen asunut ja työskennellyt Suomen lisäksi seitsemässä maassa neljänkymmenen vuoden aikana. Jo aikaa sitten olen oppinut, että maassa maan tavalla ja kaikissa maissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Onneksi huonot puolet unohtuvat yleensä heti, kun raja on ylitetty, ja hyvät puolet säilyvät. Rannoista, vuorista, ruoasta, juomasta ja auringosta huolimatta parhaiten tulen Kreikasta muistamaan ihmisten aidon lämmön. Philoxenia on määritelmän mukaan tuntemattomia kohtaan tunnettua vieraanvaraisuutta. Mutta oppiakseen tuntemaan, mitä Philoxenia oikeasti on, täytyy tulla Kreikkaan. Aion tulla!