Tasa-arvoon tähtäävissä länsimaisissa demokratioissa on sosiaalista eriarvoisuutta – myös Kreikassa ja Suomessa. Kuluva vuosikymmen on kohdellut näitä kahta maata erilaisella intensiteetillä. Kehityksen kääntöpuoli näkyy molemmissa. Työ- ja muut roolimme saivat minut miettimään, miten se yhteiskunta oikein pyörii, miten tasa-arvoisia loppujen lopuksi olemme. Voiko suurlähettiläs roolinsa arvon säilyttäen kulkea julkisilla työmatkat – onko väliä?

Kreikka on demokratian kehto, ja tämä arvokas kansanvallan perusta näkyy ja tuntuu väkevästi kreikkalaisessa elämänmenossa. Antiikin Kreikasta roomalais- ja ottomaanivallan pitkän matkan kautta Kreikka itsenäistyi tasavaltana vajaat 200 vuotta sitten. Tasalukua juhlitaan täällä parin vuoden päästä.

Suomi juhli viime vuonna itsenäisen tasavallan satavuotista taivalta. Ensi vuonna juhlitaan maidemme välisten diplomaattisuhteiden sataa ensimmäistä vuotta. Miten samanlaisia tai erilaisia nämä kaksi ”pientä” tasavaltaa yhteiskuntarakenteiltaan oikein ovat?

Monenkeskinen maailmanjärjestys haastettuna

Kuten tiedämme, demokratian leviäminen ei ole merkinnyt maailman ja eri yhteiskuntien samatahtista tasa-arvoistumista. Aina on ollut ja tulee olemaan vahvempia ja heikompia toimijoita. Vahvemman oikeuden lieventämiseksi Suomen ja Kreikan tapaiset pienet valtiot ovat globaalitasolla perinteisesti vannoneet monenkeskisen yhteistyöjärjestelmän nimeen. Tämä kohtelee lähtökohtaisesti kaikkia valtioita tasa-arvoisesti. Nyttemmin tämä järjestelmä yskähtelee – eriarvoistuu jälleen. Tämä on tapahtumassa jotenkin nurinkurisesti tilanteessa, jossa keskinäisriippuvuuksien vuoksi tarvittaisiin juurikin enemmän yhteistyötä ja yksituumaisuutta.

Mihin tämä maailma on oikein menossa?

Kreikan ja Suomen kriisit: same same but so different

Kreikka ja Suomi kävivät kuluvalla vuosikymmenellä molemmat läpi oman osansa globaalitalouden kriisiytymisestä. Kreikkalaiset tuskin pitävät kohtuullisena, että tämä todetaan molempia maita koskien ja samassa virkkeessä – sen verran eri intensiteetillä kriisit näitä kahta yhteiskuntaa ja niiden kansalaisia kohtelivat.

Kreikassa valtiontalouden kipeät leikkaukset, korjausliikkeet ja uudistukset ovat parantaneet potilaan yleiskuntoa, mutta hinta on ollut kova: kreikkalaiset menettivät kriisin myötä vuosikymmenen alkupuolella noin kolmanneksen ostovoimastaan ja noin neljänneksen tuloistaan. Tuolloin vajaa neljännes kreikkalaisista eli suhteellisessa köyhyydessä eli reilusti alle keskimääräisen kreikkalaisen elintason. Vielä viime vuonna yli kolmannes kreikkalaisista oli syrjäytymisvaarassa. Lähes puolimiljoonaa koulutettua kreikkalaista on muuttanut kriisivuosina pois Kreikasta parempien työmahdollisuuksien toivossa.

Iso kysymys onkin, josko he ovat houkuteltavissa Kreikan uuden nousun mukana takaisin. Nyttemmin makrotalouden tunnuslukujen myönteisen kehityksen myötä tilanne on paranemassa; toivottavasti kreikkalaisilla on malttia odottaa myönteisten makrolukujen valumista oman talouden tasolle.

Suomen tapauksessa globalisaatio ja yhteiskunnan moninaistuminen ovat haastaneet kansallisen yhtenäisyyden ideaa tavalla, joka jättää merkkejä jälkeensä: kaikki yhteiskunnan jäsenet eivät pysy muutoksessa mukana. Tämä merkitsee syrjäytymistä – vielä hienommin sanottuna kielteistä elämäntapaoirehtimista – mielenterveysongelmia ja itsetuhoisuutta.  Hyvinhän meillä asiat kuitenkin ovat – kaikki siskomme ja veljemme on vaan pidettävä kohtuullisella otteella menossa mukana. Näinhän nyt ja toivottavasti jatkossakin haluamme.

Kuljen työmatkani Ateenassa yleensä julkisilla – bussilla ja metrolla. Taustalla ovat yhtäältä resurssisyyt ja se, että perheemme auto on vaimoni käytössä. Toisaalta haluan kantaa julkista liikennettä käyttämällä pientä korttani kekoon ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa – it’s a statement! Eikä Ateenaan kotiutumista myöskään haittaa se, että kohtaan joka aamu bussissa samat vanhat kreikkalaisrouvat matkallaan aamutorille. Jos en nyt ihan vaihda kuulumisia rouvien kanssa kangertelevalla kreikallani mutta ainakin jokseenkin hymyilemme toisillemme.

Mikä sai minut pohtimaan yhteiskuntiemme luokkia, roolejamme ja tasa-arvoisuuden haastetta oli erään eläköityneen kreikkalaissuurlähettilään kommentti jokin aika sitten. Juttelimme arkielämän sujumisesta ja satuin mainitsemaan, että kuljen työmatkani yleensä julkisilla. Tämä konkreettisesti pysäytti kreikkalaiskollegani jutun. Lähes henkeään haukkoen hän vakuutti moneen kertaan, että missään, ei missään tapauksessa kreikkalainen suurlähettiläs käyttäisi julkista liikennettä ulkomaankomennuksellaan. Rooli on rooli, ja kuljettaja ja virka-auto se olla pitää. Perinteet velvoittavat eri tavoin eri yhteiskunnissa. Yhteiskunnat – luokkineen – ovat erilaisia. Jäin pohtimaan, teenkö siis jotain väärin. En kai.