Aamulla töihin mennessäni sain tehdä päivän hyvän työn. Autoin itseni ikäistä koditonta miestä pitämällä suuren roskakorin kantta auki, jotta hän pääsi kömpimään sisään ja tutkimaan roskapussien sisältöä. Hampaat olivat huonossa kunnossa ja vaatteet resuiset, mutta ”Kike” kiitti ystävällisesti avusta. Roskakorista löytyi puupalikka, jolla sai kannen pysymään auki, joten enempää apuja ei tarvittu.

Argentiina oli 1930-luvulle asti yksi maailman vauraimmista valtioista. Argentiinalaisten bkt per capita oli lähellä keskimääräistä eurooppalaista tasoa vielä 1960-luvulla. Sittemmin vauhti on hidastunut – välillä täysin romahtanut – ja muut ovat menneet vauraudessa ohi. Tällä hetkellä Argentiinan tulevaisuus näyttää taas valoisammalta, kun avoimemman talouspolitiikan ja yhteistyöhön perustuvan ulko- ja kauppapolitiikan seurauksena lähivuosille luvataan kohtuullista talouskasvua.

Argentiinan kulta-aikaan 1900-luvun alkupuolella ja vielä maailmansotien välissä Suomi oli köyhä ja takapajuinen, hiljattain itsenäistynyt uusi valtio Euroopan reunalla. Vain noin 80 vuotta myöhemmin Suomi – yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa – on monien argentiinalaisten unelmien yhteiskunta, mystinen utopia. Maa, jossa kaikilla on mahdollisuus. Maa, jossa yhteisesti sovittuja sääntöjä noudatetaan ja jossa rahaa voi säilyttää pankissa. Suomen bkt per capita on nykyään yli puolet enemmän kuin Argentiinassa. Historian saatossa kyse on äärimmäisen lyhyestä ajasta, välähdyksestä, jonka aikana suomalaisten materiaalinen, mutta myös henkinen hyvinvointi on moninkertaistunut. Sodan jälkeiset sukupolvet ovat tehneet valtavan kollektiivisen työn onnistuen nostamaan Suomen maailman parhaiten toimivien valtioiden joukkoon.

Suomen tiedotusvälineitä ja suomalaisten sosiaalisen median virtaa selatessa tätä ei välttämättä huomaa. Keskustelua dominoivat kriittiset ja joskus ahdasmieliset äänet kuiskien asioista, jotka kauempaa katsoen näyttävät lillukanvarsilta. Kriittinen tarkastelu ja pyrkimys jatkuvasti parempaan on hyvinvointimme perusta – enkä väitä että yhteiskuntamme olisi täydellinen – mutta samalla helposti unohtuu, että lähes kaikki muut maailman valtiot olisivat onnellisia saadessaan meidän ongelmamme.

Jatkaessani matkaa töihin ”Kike” jo nosteli roskiksesta ulos aarteita, joita hänen yhtä resuisesti pukeutunut, alakouluikäinen poikansa otti vastaan. Selvästi elämänkoulu oli lapsen ainoa koulu. Hän heilautti iloisesti kättään ja toivotti mukavaa päivää.

Teemu Turunen

Suurlähettiläs