Jo neljä vuosikymmentä kestänyt Afganistanin konflikti on realiteetti afgaaneille ja läsnä olevalle kansainväliselle yhteisölle. Keskusteluissa kuullaan kärjistetysti kaksi ääripäistä narratiivia siitä, mitä maassa tapahtuu.  Toiset ajattelevat, että Afganistan on menetetty ja lähes kaikki on tehty väärin. Toiset taas näkevät toivoa pienissäkin valonpilkahduksissa, kuten kesällä onnistuneesti toteutetussa tulitauossa ja presidentti Ghanin rauhantarjouksessa.

Aika kiva duuni

Riadin komennukseni jälkeen aavikon hiekka ei ollut vielä mielikuvistani lähtenyt, kun työ Afganistanin, Pakistanin ja alueellisten konfliktien parissa alkoi Helsingissä.

Kahden vuoden aikana olen päässyt seuraamaan keskeisempiä Afganistaniin liittyviä prosesseja. Työ kulminoitui tänä kesänä valmistuneeseen Afganistan-selontekoon, joka on Suomen Afganistan-politiikan kulmakivi. Selonteon yhteydessä päätettiin nostaa suomalaissotilaiden määrä Afganistanissa 60 sotilaaseen. Ministeri Soini teki myös onnistuneen, ja vuosiin ensimmäisen, ulkoministerimatkan Suomesta Afganistaniin.

Mieleeni on piirtynyt matkan varrelta unohtumattomia, joskus äärimmäisen ikäviä ja joskus lähes koomisia muistoja. Esimerkiksi Brysselissä afgaanidelegaatio paikallistettiin vain muutamia tunteja ennen takaisinottoa koskevan yhteisjulistuksen allekirjoittamista.

Tuuratessani kesällä kolmisen viikkoa suurlähettilästä istuin illallista muutaman kerran muun muassa presidentti Ghanin palatsissa ja pääministeri Abdullah Abdullahin residenssissä. Pääsin myös kokemaan kauan odotetun toivon rauhan mahdollisuudesta. Kabulissa ei ollut iskuja eivätkä raketit häirinneet, Eid-al-Fitriä juhlittiin tulitauon vallitessa. Viime kuukausien tapahtumilla on merkittävä symbolinen arvo, koska samanaikainen tulitauko konfliktin aikana oli ennennäkemätön.

Kansainvälisen median lempilause ”väsymys Afganistanin konfliktiin” ei näy millään tavoin sitä seuraavan virkamiehen työssä.

Suomi on ja pysyy Afganistanissa

Suomi istuu oikeissa pöydissä Afganistanissa erityisesti Nordic+-puheenjohtajuuskauden ajan, joka päättyy isoon YK:n Afganistan-konferenssiin marraskuun lopussa Genevessä. Siellä punnittaan, miten Afganistanin kehitysagenda etenee ja missä mennään rauhantunnusteluissa, jos mennään.

Afganistanin tukijamaat, Suomi mukaan lukien, päättivät vuonna 2016 jatkaa tukeaan entisellä tasolla vuoteen 2020 saakka. Suomen sitoumus on 111 miljoonaa euroa, eli vuosittain noin 28 miljoonaa euroa vuosina 2017−2020. Myös Yhdysvallat ja Euroopan unioni uudistivat Afganistan-strategiansa vuonna 2017 sitoutuen pitkäaikaiseen tukeen.

Heiluu, heiluu, muttei romahda

ISAF-operaation loputtua uhriluvut ovat vuosittain olleet entistä korkeampia, niin tänäkin vuonna. ISIL tekee raakaakin raaempia iskuja ja on vahvistanut asemiaan. Heikentyneen turvallisuuden myötä köyhyys on lisääntynyt. Uskoa koetellaan parlamenttivaaleihin valmistautuvassa maassa ja väkivallalta ei tulla välttymään.

Nuori väestö on totaalisen kyllästynyt konfliktiin ja positiivisiakin muutoksia on tapahtunut. Eliniänodote on noussut lähes kahdellakymmenellä vuodella ja tytöt pääsevät enenevässä määrin kouluun.

Kehityksen aikaansaaminen konfliktivaltiossa on hidasta ja riskialtista. Afganistanin kehitys ei ole kuluneiden vuosien aikana ollut aina johdonmukaista, ja tavoitteiden saavuttaminen kestää suunniteltua kauemmin. Romahtanut Afganistan on kuitenkin yksi globaalin turvallisuuden hirvittävimmistä uhkakuvista.

Afganistan on tunteita herättävä maa. Suomi on tänä syksynä keskeisessä roolissa päättämässä kansainvälisen yhteisön näkemyksistä. Aimo annos realismia on tervetullutta. Pääpaino on hyvä olla ”tekemisen meiningissä” ja uskossa poliittisen ratkaisun mahdollisuuteen.