Ahmaisin tutkija Saara Jantusen Infosota-kirjan heti sen ilmestyttyä. Kirjoitin lukemisen jälkeen Twitteriin arvion kirjasta: ”henkilökohtainen, erinomainen puheenvuoro medialukutaidon, ammattijournalismin ja paremman viranomaisviestinnän puolesta.”
Viranomaisviestintä ja ammatti- tai laatujournalismi ovat aika selkeää suomea.
Hyvä viranomaisviestintä tarkoittaa kyllin informatiivista ja oikein ajoitettua tiedonvälitystä viranomaisen toiminnasta ja selkeyttä toimialan kysymyksistä.
Ammattijournalismilta odotetaan viranomaisviestinnän kriittistä tarkastelua ja myös muiden tiedonlähteiden antamien faktojen tarkastusta. Laatujournalismi ei tarkoita samanlaisen painoarvon antamista kaikille puheenvuoroille vaan sitä, että uutisointi on totuuden puolella.
Mutta medialukutaito?
Opetushallituksen mukaan medialukutaito kuuluu kategoriaan ”monilukutaito”, joka medialukutaidon lisäksi sisältää muiden muissa digitaalisen lukutaidon, informaatiolukutaidon ja visuaalisen lukutaidon.
Opiskellessani yliopistossa poliittista historiaa puhuttiin lähdekritiikistä. Ei kai tässä sen kummemmasta sittenkään ole kysymys.
Miltä totuus maistuu
Ensi vuoden syksystä lähtien jo alakouluissa Suomen toivoille opetetaan yhteiskuntaoppia, jossa lapsia opetetaan erilaisiin sananvapaustaitoihin.
Lapsille pitää siis kertoa propagandasta, disinformaatiosta sekä valheista ja totuudesta.
Medialukutaitoa nimittäin on, että tunnistaa propagandan. Propaganda perustuu toistoon ja propagandan teho tunnetusti siihen, ettei esitetä tai anneta esittää muita vakavasti otettavia vaihtoehtoja. Sensuurin vallitessa propaganda toimii siis parhaiten.
Medialukutaitoa on, että tunnistaa valheen. Valheen tai harhaanjohtavan tiedon eli disinformaation tunnistaa vain tunnistamalla totuuden.
Totuuden tunnistaminen se vasta todellista medialukutaitoa onkin.
Jantunen esittää kirjassaan hulvattoman ajatusleikin totuudesta, jota on myrkytetty tilkallisella valhetta.
On kolme lasia vettä, mutta yhteen on veden sekaan lorautettu pieni määrä kissanpissaa. Kaadetaan kaikkien lasien sisältö kannuun ja sitten kannusta takaisin kolmeen lasiin: ”Tarjoan yhtä niistä sinulle. Otatko hörpyn? Et”, kiteyttää tutkija osuvasti.
Medialukutaitoisen kansan tunnistaa siis siitä, miten se välttää juomasta kissanpissaa.
Yleisradio esittää kome uutista samassa uutislähetyksessä. Yhteen uutiseen on lisätty probagandaa. Muutuuko myös nuo kaksi muuta uutista silloin probagandaksi? Tohtori näyttää tietävän kaiken pissasta, mutta totuudesta ei mitään.
Todellakin toivoisin, että lasten totuuden tunnistamisen taitoja hiotaan aidosti. Lähdekritiikki ei auta, jos kissanpissat tulee väkevänä suuhun kaikkkein ratkaisevimmissa uutisissa. Ja historia osoittaa näin käyvän kerta toisensa jälkeen. Onko se sitten ihme, jos esiintyy ”systeemin” vastaisuutta, kun miljoonia on pommitettu hengiltä muutaman pissapäisen rahamiehen eduksi.
Kyse taitaa oaalla esim samaan juttuun käytetyistä lähteistä eikä niinkään YLEstä. Ajatuksena on se, että yhdessä kokonaisuudessa voi olla monta osaa, joista vain yhdessä on mätää. Lopullisessa kokonaisuudessa se voi olla häviävän pieni, mutta sillä on merkitystä, kun arvoidaan luotettavuutta.
Alkaa naurattaa nämä YLEn vihaajat. Joka paikkaan näitä aivopieruja pitää tunkea.