Kollega Vesa Häkkinen kirjoitti taannoin blogin, joka käsitteli virkamiehen sananvapautta. Omien tuoreiden kokemusteni valossa on jatko-osan kirjoittaminen perusteltua.

Ukrainan Helsingin-suurlähetystö lähetti nootin ulkoministeriöön tviitistäni, kysymyksellä edustaako tämä Suomen virallista kantaa. Vastauksena toiseen tviittiini sain puolestani kansanedustajalta kommentin, jossa todettiin, etten ymmärrä paikkaani yhteiskunnassa. Toinen kommentoija totesi toivovansa, että edes ymmärtäisin erota.

En noudattanut kehotusta ja kerron tässä, miksi jatkan myös keskustelemista.

Ulkoministeriö vastasi Ukrainan suurlähetystön noottiin toteamalla, että ministeriön työtekijöitä viestintästrategiamme mukaisesti kannustetaan osallistumaan ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Kansanedustajalle puolestaan vastasin viittaamalla siihen, että Suomessa virkamiehillä on sananvapaus ja mielipideoikeus.

Tapauksessa en rikkonut lojaliteettivelvollisuutta millään tavoin, vaan totesin olevani hallituksen ministerin kanssa samaa mieltä hallituksen yhteisesti sopimasta tavoitteesta.

Eikö sitten olisi helpompi olla vain hiljaa?

Kyllä varmasti, mutta se olisi mielestäni väärä ratkaisu. Informaatioympäristö, jossa elämme, on pysyvästi muuttunut ja muutos tulee jatkumaan. Pidän tärkeänä, että elää kuten opettaa. Työssäni viestintäosastolla kannustan kollegoita rohkeasti löytämään itselleen sopivia tapoja kertoa omasta työstään ja osallistua keskusteluun.

Ulkoministeriön asiantuntemus on tärkeätä saada esille ja koko suomalaisen yhteiskunnan käyttöön entistä paremmin. Siksi haluan itsekin toimia näiden periaatteiden mukaisesti.

Talon sisälläkin riittää haasteita. Paikoittain meillä vallitsee viestinnän osalta vähettelyä ja jopa pelon ilmapiiriä. Yksi kollega sai kuulla, että hänet täytyy pelastaa ”humppa-osastolta” kun oli jonkun aikaa ollut viestintäosastolla. Toinen nuori kollega joutui palautekeskusteluun, jossa ruutukappausten kautta ruodittiin some-viestintäänsä.

Molemmat nämä esimerkit osoittavat, että työmaata riittää. Ylimmän johdon esimerkki on tässä tärkeätä ja ulkoministeri Soini onkin useampaan kertaan voimakkaasti kannustanut ylintä johtoa vielä nykyistä aktiivisemin osallistumaan keskusteluun ja olemaan entistä paremmin median käytettävissä.

Paluuta vanhaan ei ole, vuorovaikutteinen, henkilölähtöinen viestintä, on pysyvästi tullut diplomatian keskiöön. Ja ellemme itse osallistu keskusteluun ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ja kerro Suomen tarinaa maailmalla, joku muu kyllä tekee sen puolestamme.