Pokerinpeluuta 1940–1941

”Eräs saksalainen upseeri kuvasi kansainvälistä tilannetta siten, että hän sanoi tämän muuttumattoman olosuhteen säilyvän ainakin elokuun 5. päivään, sillä siihen saakka valtakunnankansleri [Hitler] seuraa Wagner-näytäntöjä Bayreuthissa.”

Aarne Wuorimaa. Kuva: ulkoministeriön arkisto.

Näin raportoi Berliinin-lähettiläs Aarne Wuorimaa  4.8.1939. Mutta entä sen jälkeen? Siitä yrittivät kaikki päästä selville kiihkeän kuumana elokuuna, jolloin maailmalla kiersi villejä huhuja ja aivan oikeitakin tietoja siitä, kuka oli liittoutumassa kenenkin kanssa ja syttyykö sota vai ei. ”Kirjoittaessani edellä olevaa olen tietenkin ollut tietoinen siitä, että kehitys saattaa johtaa tilanteeseen, joka ei ollenkaan vastaa minun nyt esittämääni käsitystä”, pyöritteli Lontoon-lähettiläs G. A. Gripenberg 17.8.1939. Kun mikään ei ollut varmaa, oli parempi ainakin varmistaa selustansa jälkiviisaiden ilkkumiselta.

Diplomaatit ovat maamme silmiä ja korvia maailmalla. Edustajan merkitys on suoraan verrannollinen hänen raportointiinsa – miten hyvin ja kuinka paljon punnittua tietoa hän pystyy lähettämään kotimaan päätöksentekijöille. Sanonta ”diplomaatti on lyijykynä, jolla on korvat” on osuva. Raportointia onkin pidetty lähettilään tärkeimpänä tehtävänä.

Toinen maailmansota syttyi 1.9.1939 Hitlerin hyökättyä Puolaan. Stalin oli viikkoa aikaisemmin solmitussa Molotov‒Ribbentrop -sopimuksessa saanut vastapalveluksi vapaat kädet Baltian maihin ja Suomeen. Wuorimaa vaikuttui diktaattorien toiminnasta.

”Totalitääristen maiden politiikka menestyy paremmin ennen kaikkea siitä syystä, etteivät ne etukäteen toitota maailmalle, mitä ne aikovat tehdä, vaan tekevät valmistelunsa suurimmassa salaisuudessa ja panevat äkkiä toimeksi. Tätä esimerkkiä pitäisi muidenkin noudattaa, jos tahtovat hiukankaan pysyä tasoissa.”

Huhtikuussa Hitler iski Norjaan ja Tanskaan, toukokuussa oli Belgian, Hollannin ja Ranskan vuoro. Wuorimaa oli 14.5.1940 mykistynyt. ”Hitlerin voima on siinä häikäilemättömyydessä ja brutaliteetissa, jonka synnyttää estojen puute, mikä taasen johtuu siitä, ettei hän ole sidottu minkäänlaisiin traditioihin ja ettei hänellä ole sitä suurta tietomäärää, joka laajasti oppineen panee harkitsemaan enemmän kuin vähemmän tietoja omaavan.”

Samana päivänä Moskovan-lähettiläs J. K. Paasikivi kiteytti tilanteen. ”Sopimukset eivät nykyään ole suurille esteenä eivätkä pienille turvana.” Pariisin-edustaja Harri Holma taas sai opetuksen poistuessaan muiden mukana Pariisista saksalaisten tieltä. ”En voi kyllin kehottaa kaikkia nuoria diplomaatteja ajoissa oppimaan ajamaan autoa; tällaisina kriitillisinä aikoina kykenemättömyys itse ajaa voi olla katastroofinen.”

Hitlerin ollessa kiinni lännessä Stalin miehitti Baltian maat. Gripenberg kirjoitti. ”Voltaire lienee jossain yhteydessä sanonut, ’ettei ole mitään niin ikävää kuin tulla hirtetyksi hiljaisuudessa’, ja tämä on siis ollut Baltian maiden kohtalo.” Suomessa pelättiin Neuvostoliittoa, joka oli liitossa Saksan kanssa. Ettei vaan itänaapurin tarkoituksena ollut viedä loppuun se, mikä talvisodassa oli jäänyt kesken. Syksystä 1940 lähtien maailmalla valettiin kannuja diktaattorien seuraavista liikkeistä. Kuka lähtisi ensin, kenen kanssa ja minkä maan kimppuun? Pysyivätkö harvat suomalaisdiplomaatit kärryillä kansainvälisen politiikan nopeasti muuttuvissa tilanteissa?

Tiedonhankinta Moskovassa oli lähes mahdotonta. Ulkoministeriön virkamiesten kanssa ei lähettiläs Paasikiven mukaan voinut keskustella muista kuin käytännön kysymyksistä. Yleisluonteiseen mielipiteenvaihtoon he eivät lähteneet. ”Kreml itse [taas] on hermeettisesti suljettu”, valitti lähettiläs kesällä 1940. Kun hänen romanialainen kollegansa oli päivitellyt venäläisille tiedonsaannin vaikeutta, oli miehelle vastattu. ”Lukekaa Pravdaa ja Izvestijaa. Niistä saatte tietää kaiken, mitä voidaan antaa.”

Neuvostoliitossa ei päässyt tavallisten kansalaisten juttusille.  Kaikki kontaktit olivat virallisia ‒ eivätkä ne puhuneet. Niinpä diplomaatit tapasivatkin vain toisiaan, mikä johti välillä surkuhupaisuuksiin. Paasikivi välitti Helsinkiin kuvaavan esimerkin. Slovakian lähettiläs oli kertonut luottamuksellisesti eräälle kollegalleen tietoja. Pari päivää myöhemmin toinen kollega oli kertonut slovakille ns. uutena tietona samat asiat, mutta hieman väritettyinä. Piiri pieni pyöri.

T.M.Kivimäki. Kuva: ulkoministeriön arkisto.

Lokakuussa 1940 uusi Berliinin-lähettiläs T. M. Kivimäki analysoi Suomen tilannetta. Tukea ja turvaa tarvittiin. Vaihtoehtoja oli kolme: Moskova, Tukholma tai Berliini. Sopiminen Neuvostoliiton kanssa ei Kivimäen mielestä ollut realistinen vaihtoehto, epäluottamus oli puolin ja toisin niin syvä. Entä Tukholma?  ”Mahdollisesti se takaisi myötämielisemmän suhtautumisen Suomea kohtaan tätä nykyä Englannin taholta, samoin kuin antaisi varmuutta sen tosin hyvin vähän todennäköisen tapauksen varalta, että Amerikka voisi yhdessä Englannin kanssa saada aikaan liiton Venäjän kanssa Saksaa vastaan.”

Kivimäki kannatti Berliiniä. ”Tie sinne on suora ja sen vuoksi suositeltava siellä olevasta Saksan vähän luultavaan tappioon liittyvästä vaaranuhasta huolimatta.” Hän korosti, ettei Saksaan turvautuminen tarkoittanut ”lähtemistä natsismin tielle, kaukana siitä”. Tärkeintä oli nyt nopea valinta. ”Ei voida lähteä sodan päätöksellä spekuloivaan ulkopoliittiseen odottelemiseen ilman tiettyä päämäärää; enemmän turvallisuutta kuin nykyinen tila on saatava aikaan.” Saksa ja Neuvostoliitto auttoivat Suomea päätöksenteossa torpedoimalla Tukholman. Yksin ei uskallettu jatkaa. Jäljelle jäi vain Berliini.

Kaukana Tokiossa lähettiläänä oli K. G. Idman. Hän raportoi tammikuussa 1941. ”Vaikkakin siis barometri tällä hetkellä ennustaa poutaa, olisi kuitenkin liian uskallettua mennä vakuuttamaan, että kaunis sää todellakin jää pysyväiseksi.” Tietojen hankinta ei ollut helppoa Japanissakaan, koska todellinen valta oli armeijalla, joka ei tavoitteistaan hiiskunut. ”Ainoa, mitä täällä olevat diplomaatit voivat tehdä, on koettaa seurata Japanin poliittisen barometrin liikahduksia ja kulloinkin todeta, osoittaako se myrskyä vai poutaa.”

Washingtonissa Hjalmar J. Procopé lopetti kymmensivuisen pohdiskelunsa erilaisista kehityskuluista. ”Tulevaisuutta ei voida ennustaa, yleistilanne maailmassa on siihen liian komplisoitu ja liian monen tuntemattoman tekijän vaikutuksesta riippuva. Se voikin odottamatta muuttua.” Silti hän ”uskalsi kuitenkin ehkä tehdä” muutaman johtopäätöksen. Ensinnäkin Yhdysvallat ei tukisi rauhan solmimista Euroopassa, vaan halusi kukistaa Hitlerin. Toiseksi se lisäisi apuaan Englannille ja joutuisi luultavasti mukaan sotaan.

Jarl Wasastjerna välitti huhtikuun alussa 1941 Tukholmasta Helsinkiin tietoja itseltään Hermann Göringiltä. Tosin välikäsiä oli matkassa muutama. Göringin ruotsalainen ystävä Birger Dahlerus oli tavannut marsalkan Saksassa ja palattuaan Ruotsiin kertonut tiedot keskustelustaan ”eräälle yhteiselle ystävälle”. Tämä oli informoinut lähettiläs Wasastjernaa, joka taas sähkötti tiedot Helsinkiin ”kaikin varauksin”. Göringin mukaan Saksa ei yrittäisi maihinnousua Englantiin, vaan miehittäisi seuraavaksi Jugoslavian. Lopuksi ilmailuministeri oli todennut, että kehitys johtaisi luultavasti Saksan ja Neuvostoliiton väliseen sotaan.

Ankaran-lähettiläs Aarno Yrjö-Koskinen analysoi hiukan myöhemmin sopimusten merkitystä. Diktatuurien voittokulun myötä oikeuskäsitykset olivat muuttuneet. ”Voima ja oma etu muodostavat mahtavien ainoan kansainvälisen oikeusnormin ja sanelevat toimintaohjelman.” Lähettiläs kiinnitti ministeriön huomiota siihen, että sopimuksia noudatettiin vain niin kauan, kun niistä oli hyötyä. Sitoumuksilla ei ollut mitään oikeudellista merkitystä, ne olivat puhtaasti poliittisia, todisteli Yrjö-Koskinen. Tällaisia sopimuksia olivat varsinkin Saksan, Italian ja Japanin kolmiliitto sekä Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus.

Aarno Yrjö-Koskinen. Kuva: ulkoministeriön arkisto.

Vaikka Kivimäki oli Berliinissä pääkallonpaikalla, oikeiden tietojen hankkiminen oli kiven takana. Tiedonmurusiin piti lisäksi aina suhtautua varauksin. ”Hyökkäyksestä Venäjää vastaan on parin kuukauden aikana puhuttu niin yleisesti ja avoimesti, että toisinaan kysyy, onko puhe tarkoituksellisesti pantu liikkeelle”, hän analysoi 16.4.1941. Diplomaattipiireissä suhtauduttiin Kivimäen mukaan epäillen offensiiviin ja ounasteltiin Saksan rynnistävän Balkanin jälkeen Afrikkaan. ”Mitään tietoa siitä, ajatteleeko Hitler kuten yleinen mielipide, ei ole olemassa, ja siitä yksinomaan riippuu, jättääkö Saksa Venäjän lähiaikoina rauhaan, vai ryhtyykö se todella toimenpiteeseen, joka myös Suomelle merkitsisi kohtalon käännettä”, lopetti Kivimäki.

Viikkoa myöhemmin hän oli lähes lopun ajan tunnelmissa. ”Ulkopolitiikka on nykyään täydellistä pokerinpeluuta. Tilanteet vaihtuvat hetkestä toiseen, ja se, mikä tänään näyttää todennäköiseltä, ei sitä enää ehkä huomenna olekaan. Lisäksi tulee se, että vastapuolen kortteja koetetaan sotkea niin paljon kuin siihen suinkin on mahdollisuuksia, ja siinä tarkoituksessa levitetään yhtenä päivänä yhdenlaisia, toisena päivänä toisenlaisia tietoja.”

Keväällä 1941 Hitler auttoi liittolaistaan Mussolinia Kreikan kukistamisessa ja murskasi saman tien myös Jugoslavian. Rooman-lähettiläs Onni Talas lähetti muistosanat Helsinkiin. ”Jugoslavian häviön kautta monet pienet kansat pääsivät sorrosta vapaiksi. Jugoslavian valtio oli kokoonpanoltaan siksi luonnoton, että liioittelematta voidaan sanoa, että ainoa luonnollinen tapahtuma Jugoslavian lyhyessä ja maineettomassa elämässä oli sen kuolema ‒ ‒ Se hajaantui osiin, joita ei koskaan olisi pitänyt yrittääkään koota kokonaisuudeksi.”

Argentiinassa oli vuosina 1940‒1941 huomattavasti leppoisampaa kuin Euroopassa. Sen huomaa myös Buenos-Airesin -edustuston tiedotuksista. Niissä oli aikaa pienemmillekin pohdinnoille ja tapahtumille. Kiireisenä toukokuuna 1941 kuriiripostista putkahti lähettiläs Niilo Orasmaan hengentuote, jossa hän referoi keskusteluaan yli 30 vuotta Argentiinassa asuneen suomalaissiirtolaisen kanssa. Jostain syystä lampaanhoidon näkymiä analysoinut raportti jaettiin vielä pää- ja ulkoministerillekin.

Diplomaatin tehtävänä on rakentaa mahdollisimman laaja suhdeverkosto. Se ei synny itsestään, vaan vaatii jalkatyötä. Lehtiä voi lukea kansliassa ja muita diplomaatteja on mahdollista tavata lounailla, päivällisillä ja vastaanotoilla, mutta asemamaan päätöksentekijöihin on itse luotava kontaktit. Kukaan ei hyvää hyvyyttään kiikuta residenssiin tärkeitä tietoja, korkeintaan disinformaatiota. Suhdeverkosto on kuin vakuutus, sen pitää olla kunnossa pahojen päivien varalta. Kontakteja ei ennätä solmia kriisin puhjettua.

Berliinistä Budapestiin siirtynyt Wuorimaa valisti Ritarikatua toukokuussa 1941. ”[Ollessani] Venäjän lähettilään luona aterialla, tuli siellä puheeksi, että Budapestissa on ollut viime aikoina niin paljon kutsuja, että jos tärkeämpiä henkilöitä haluaa saada mukaan, on kutsut lähetettävä useita viikkoja aikaisemmin. Tässä yhteydessä huomautti Venäjän lähettiläs, ettei ainakaan hän uskaltaisi enää lähettää kutsuja kesäkuun 15. päiväksi. Kun tämä lausunto oli annettu ilmeisesti poliittisessa mielessä, voisi siitä vetää sen johtopäätöksen, että hän kesäkuussa arvelee tai pitää mahdollisena jotain tapahtuvaksi.”

Suomalainen sotilasvaltuuskunta vieraili Saksassa toukokuussa 1941. Silloin suomalaisille selvisi, että Saksa hyökkäisi kesäkuussa Neuvostoliittoon. Suomi päätti lähteä mukaan. Edellisten kuukausien tiivis sotilaallinen yhteistyö sai sinettinsä.

Lue lisää:

Suomen ulkomaanedustustojen historiallinen raporttiarkisto verkossa laajenee