Pekingissä asumisessa on haasteensa, jotka voivat aiheuttaa masennusta ja kulttuurishokin oireita. Täällä kärsivällisyyttä kasvatetaan siedätyshoidolla: turhautumalla liikenneruuhkissa, tukahtumalla saasteissa ja kärsimällä melusta.

Monen mielikuvat Pekingistä ovat negatiivissävytteisiä – liikaa ihmisiä, liian kallista, liian vähän käytöstapoja. Olematon raja yksityisen ja julkisen välillä voi aiheuttaa ahdistusta, kun länsimaisittain kummallisilta tuntuvat kysymykset, valokuvaaminen, jaetut wc:t ja kaduilla tunkeminen rikkovat henkilökohtaista tilaa.

Kiinassa saattaa tuntea olevansa jatkuvasti suurennuslasin alla.

Kuinka sopeutua?

Monella on Pekingiä kohtaan viha-rakkaussuhde, jota määrittää kyky sietää niitä hetkiä kun mikään ei suju.

Joinakin päivinä tuntuu, että asiakaspalvelutilanteissa vastaus jokaiseen kysymykseen on tylysti 不可以 (”ei pysty”). Kun selitystä ei kuulu (tai sitä ei ymmärrä) ja syljeskelevä naapurin ukko mutisee vieressä 外国人 (”ulkomaalainen”), voi luovuttaa ja yrittää hoitaa asian toisaalla. Ehkä.

Kyky hyväksyä tappioita on menestyksekkään Kiinaan sopeutumisen avain.

On tärkeää muistaa, että mikään ei ole sitä, miltä se kotimaan kautta peilattuna näyttää. Vielä tärkeämpää on ymmärtää, että arjen pienet epämukavuudet kasvattavat luonnetta.

Jos tuijottaminen häiritsee, voi opetella tuijottamaan takaisin ja ottaa siitä ilo irti. Kiinassa tuijotus on kollektiivista puuhaa, kun ihmiset kerääntyvät katsomaan mielenkiintoisilta vaikuttavia tapahtumia. Samoin epäkohteliailta tuntuvat huomiot tai päälle huutaminen voivat olla paikallinen tapa käydä ajatustenvaihtoa.

 (Melkein) kaikki palaavat

Saasteista, ihmismassoista ja melusta johtuvalla epämukavuudella on tietysti kääntöpuolensa, mikä saa monet koukkuun. On tavallista, että väsyttyään ulkomaalaiset julistavat saaneensa tarpeekseen ja lähtevät kotiin rauhoittumaan, mutta tulevat kuitenkin ennen pitkää takaisin. Se ei ole ihme, sillä tässä todellisuudessa arki on mielenkiintoinen, näennäisten absurdien sattumusten ketju.

Entisestä irtautuu, kun katsoo kaduilla yöpaidassa kulkevia ihmisiä ja lemmikkilintujen ulkoiluttamista niille varta vasten suunnitelluissa kantokopissa, seuraa katutansseja tai takaperin kävelyä käsiä taputtaen. Ei tarvitse uskoa taikavoimiin ymmärtääkseen, että Kiinassa on mystiikkaa, sillä loppumattomat uskomukset ovat sen kulttuurin ytimessä.

Suuressa kylässä

Peking on oma maailmansa, jossa sosiaalista kanssakäymistä on hankala välttää. Arjen absurdius ruokkii mielikuvitusta ja synnyttää tarinoita, joita jaetaan kansallisten rajojen yli. Tuntemattomille puhumista ei tarvitse ujostella ja yhteystietoja vaihdetaan monesti jo ensimmäisellä tapaamiskerralla.

Kylillä tavattuja uusia ystävyyssuhteita pidetään yllä käymällä ulkona ja hyödyntämällä runsasta tapahtumatarjontaa. Sekä kiinan- että englanninkielinen kaupunkikulttuuri on rikasta ja osin myös päällekkäistä.

Valtavasta koostaan huolimatta Peking on kuin suuri kylä, jossa samoihin ihmisiin törmää sattumalta.

Juuri tässä piilee kaupungin viehätys, sillä kaikessa hankaluudessaan ja töykeydessään se onkin rehellinen ja maanläheinen.

Pekingissä oman tilan tarve kutistuu väistämättä. Sopeutuminen helpottuu, kun hyväksyy ihmiset lähellään.