Robert Gabriel Mugabe nousi Zimbabwen johtoon aseiden avulla, ja asevoimin hänet myös maan johdosta kammettiin. Mugaben asema vapautusliikkeen, puolueen ja maan johtajana on nojannut aseisiin. Tavallaan valtakauden päättyminen sotilasvoimien toimesta on loogista.

”Äänemme kulkevat yhdessä aseidemme kanssa. Ovathan äänet, jotka vaaleissa saamme, aseiden ansiota. Ase, joka tuottaa äänen, on myös tuon äänen turvaaja, sen takuumies. Kansan äänet ja kansan aseet ovat aina erottamattomia kaksosia” (Robert Mugabe 1976, vapaamuotoinen suomennos T.O.)

Mugaben poliittisessa retoriikassa Zimbabwe kävi hänen valtakautensa loppuun saakka itsenäistymissotaa. Rhodesian rotusortoa harjoittanut valkoinen hallinto kävi mustien johtamia vapautusjärjestöjä vastaan 1960- ja 1970-luvuilla katkeraa sotaa. Rhodesialaiset kutsuivat sitä nimellä ”puskasota” (bush war) ja vapautusliikkeet ”toinen chimurenga”, vapautussota. Edellinen chimurenga käytiin 1800-luvulla maahan tunkeutuvia valkoisia vastaan. ”Comrade”, ”toveri”, on valtapuolue ZANU PF:n käyttämä yleinen termi, joka hieman satiirinomaisesti on levinnyt muunkin väestön käyttöön.

Zimbabwen viime päivien tapahtumissa on ollut kyse valtaeliitin sisäisestä sukupolvien valtataistelusta. Niskan päälle pääsi asevoimien avulla se sukupolvi, joka osallistui sisällissotaan. Siihen kuuluvat Mugaben ja armeijan johdon lisäksi ZANU-PF:n vanhempi sukupolvi. Mugaben erottama varapresidentti ja nyt Mugaben seuraajaksi nouseva Emmerson Mnangagwa oli tätä sukupolvea edustavan ryhmän johtohahmo. Ryhmään kuuluvat puolue- ja armeijarakenteiden lisäksi myös sotaveteraanien järjestön edustajat, joskin ”veteraanien” joukossa on väkeä, jotka eivät olleet taisteluissa mukana. Sen sijaan Grace Mugabe ja hänen johtamansa ”G40”- ryhmittymä haastoivat vanhemman polven ja hävisivät.

Veteraanien vastaisku

Jälkiviisauden pohjalta tuntuu melkein käsittämättömältä, etteivät Robert ja Grace Mugabe kannattajineen osanneet ennakoida ”veteraanien” vastareaktiota. Olivatko he unohtaneet missä todellinen valta Zimbabwessa sijaitsi? Tähän saakka koko turvallisuuskoneisto, johon kuuluvat armeijan lisäksi erityisesti poliisi ja sisäinen tiedustelupalvelu CIO, ovat olleet vankkumattomia Robert Mugaben ja valtapuolueen kannattajia. Ne ovat pitäneet valtapuoluetta pystyssä silloin, kun sen asema on tullut uhatuksi. Itse asiassa hallituksen ja puolustusvoimien välillä ei Zimbabwessa koskaan ole ollut eroa.

ZANU PF ja Mugabe nousivat maan johtoon sisällissodan myötä ja ovat pitäneet valtaa sitten vuoden 1980. Mugaben taistelu ei kuitenkaan jäänyt tähän. Uusia vihollisia löytyi jatkuvasti, ja samalla maan turvallisuuskoneistolle käyttöä. Julmin tapahtuma koko maan historiassa oli ”gukurahundin” nimellä tunnettu etninen puhdistus vuonna1982, jossa Zimbabwen armeija kävi ndebele-heimon kimppuun. Pohjois-Korean kouluttamat joukot suorittivat käsittämättömän raa’an operaation, jonka tarkoituksena oli ajaa polvilleen ZANU:n kanssa vallasta kilpailleet poliittiset ryhmät. Onnistumisen hinta oli kauhea, ainakin 20 000:n ihmisen arvioidaan menettäneen operaatiossa henkensä. Mnangagwan nimi on yhdistetty näihin toimiin.

Pääosa 1980- ja 1990-luvuista oli Zimbabwessa vakaata ja rauhallista aikaa. Tyytymättömyyttä kuitenkin esiintyi, ja juuri sotaveteraanit olivat vaikutusvaltainen ryhmä, joka vaati lisää oikeuksia. Vapaussodan johto oli hyötynyt maan hallinnosta ja vaurastunut, mutta rivisotilaat eivät olleet saaneet kompensaatiota nuoruuden uhrauksistaan. Zimbabwen pahamaineinen ”maareformi”, jonka puitteissa 2000 pääasiassa valkoista maanviljelijää ajettiin farmeistaan ja kodeistaan liittyi juuri ”veteraanien” tyytymättömyyteen.

Erään teorian mukaan Mugaben oli pakko sallia farmien valtaukset, minkä jälkeen hän alkoi ratsastaa tähän liittyvällä populismilla. Toiset ovat huomioineet että valtauksen ja valkoisia kohdannut terrori oli liian järjestelmällistä ollakseen spontaani tyytymättömien kansanliike. Lukuisat farmit eivät kuitenkaan päätyneet rivitason veteraaneille, vaan poliittiselle ja sotilaalliselle eliitille.

Niin tai näin, tässä vaiheessa Mugaben suhteet länsimaailmaan ajautuivat umpikujaan. Mugabea ja sotilasjohtoa vastaan asetettiin EU:n ja USA:n toimesta pakotteita, joista vain muutama on edelleen voimassa, toiset on sittemmin jäädytetty ja kolmannet poistettu. Vapaussodan terminologia otettiin Zimbabwessa jälleen ja erittäin kärjekkäästi käyttöön. Mugaben vastustajana ei enää ollut maan valkoinen hallinto, vaan ulkopuolelta toimivat imperialistit, jotka pukeutuivat kaikenlaisiin kaapuihin. Pahimpia olivat Iso-Britannia ja USA, mutta myös oppositiopuolueet, valkoiset viljelijät homot ja kansalaisjärjestöt olivat imperialistien käsikassaroita.

Zimbabwe Afrikan sisällissodissa

ZANU PF:n ja turvallisuuskoneiston yhteys oli aina ollut olemassa, mutta 2000-luvun alusta lähtien se oli erottamaton. Juuri poliisi, tiedustelupalvelu ja armeija varmistivat sen, että Mugabe ja puolue pysyivät vallassa. Zimbabwe osallistui 1998- 2002 useiden muiden Afrikan maiden tavoin sisällissotiin. Ilman yhteistä maarajaa ja pitkän etäisyyden päästä toteutetut interventiot olivat vaikeita, raskaita ja kalliita. Koko sota vaikutti Zimbabwen osalta älyttömältä resurssien haaskaamiselta, veronmaksajat maksoivat viulut. Samaan aikaan sotilaallinen eliitti teki sopimuksia Kongon resurssien hyödyntämisestä, erityisesti kaivosalalla. Timanttikaupasta käärittiin sievoisia voittoja.

Vuonna 2008 Mugabe koki siihenastisen valtakautensa suurimman haasteen, kun oppositiopuolue MDC ammattiyhdistysaktiivi Morgan Tsvangirain johdolla voitti parlamenttivaalit ja presidenttivaalien ensimmäisen kierroksen, saamatta kuitenkaan puolta vaadituista äänistä. Turvallisuuskoneisto tuli Mugaben ja valtapuolueen avuksi, alkoi opposition vainon, murhien ja kidutusten aalto. MDC taipui, ja Etelä-Afrikan välitystoimien myötä maahan perustettiin ZANU PF:n ja MDC:n yhteishallitus. Käytännössä Mugabe piti vallan käsissään, ja armeija, tiedustelupalvelu ja poliisi pysyivät lojaaleina valtapuolueelle. Oppositio syrjäytettiin ja vuoden 2013 vaaleissa ZANU PF ja Mugabe palasivat yksin valtaan.

Mugabe, ZANU PF ja maan turvallisuuskoneisto ovat Zimbabwen itsenäisyyden ajan olleet erottamattomia. Koko maan poliittista kulttuuria on kuvannut taaksepäin katsominen ja vastustajien etsiminen, samaan aikaan kun maan omaisuutta on ryöstetty, ihmisoikeuksia loukattu ja talous on ajautunut syöksykierteestä toiseen. Tämä on ollut osa Mugaben vallassa pysymisen taktiikkaa, mutta siitä on hyötynyt myös iso joukko maan muuta poliittista ja sotilaallista eliittiä. Joukossa on niitäkin, jotka nyt ovat äänekkäästi vaatineet Mugaben eroa.

Maailman median on jo pariin otteeseen täyttänyt kuvatulva Hararesta: kymmenet tuhannet ihmiset osoittivat rauhallisesti mieltään ja juhlivat sitten Mugaben eroa. Paikalla oli väkeä ryhmistä, joita ei vielä viikko sitten olisi voinut kuvitellakaan samoihin kulkueisiin: sotaveteraaneja, valtapuolueen kannattajia, kansalaisjärjestöjen edustajia, valkoisia zimbabwelaisia, oppositiopuolueiden edustajia. Kaduilla kiitettiin ja osoitettiin solidaarisuutta Zimbabwen armeijaa kohtaan.

Tapahtumat olivat ennennäkemättömiä Zimbabwen 37- vuotisessa historiassa.
Armeijan ja ZANU PF:n johdolla on nyt valinnan paikka. Poliittisella eliitillä on luurankoja kaapeissa ja paljon epäselvillä tavoilla saavutettua vaurautta. Kiusaus jatkaa vanhalla tiellä on varmasti suuri. Välineet tähän on olemassa: turvallisuuskoneisto ja poliittinen manipulointi on tukehduttanut opposition ja taannut vallan jatkumisen vaalien yli.

Mugaben eron jälkeen Zimbabwesta löytyy kuitenkin valtavasti hyvää tahtoa aloittaa uusi kappale maan historiassa ja unohtaa menneet. Uusi johto ja muutoksen aikaan saanut armeija, ovat saaneet mahdollisuuden jäädä historiaan demokraattisen ja kansalaisoikeuksia kunnioittavan aikakauden synnyttäjinä. Töitä on paljon. Zimbabwessa on aika kääntää katseet menneestä kohti tulevaa.