Zimbabwen raskas menneisyys ja talouspolitiikan traumat

1

Twitterissä käytiin hiljattain mielenkiintoinen zimbabwelainen keskustelu, jossa etsittiin vaihtoehtoa ”indigenization” -sanalle. Kannatin heti vaihtoehdon etsimistä, koska sanaa on liki mahdoton kääntää. Ulkoministeriölle raportoitaessa suomen kieltä raiskaten käytämme epäsanaa ”indigenisaatio”, koska kaikki raporttia lukevat tietävät mistä on kyse.

”Indigenous” suomeksi käännettynä lienee ”alkuperäinen” tai ”synnynnäinen”, yleensä kai mielleyhtymäksi tulee alkuperäiskansa, ”indigenous people”. ”Alkuperäistäminen” ei kuitenkaan oikein avaa sanan zimbabwelaista merkitystä. Sanottakoon nyt siis vielä rumasti indigenisaatio, kunnes zimbabwelaiset vaihtavat sanan.

Sanalla viitataan Zimbabwen hallitsevan ZANU-PF-puolueen politiikkaan ja tarkemmin presidentti Robert Mugaben vuonna 2008 lanseeraamaan lakiin. Se edellyttää, että maassa toimivien yritysten enemmistö on zimbabwelaisten käsissä. Lain mukaan vähintään 51 prosenttia toimivien yritysten omistuksesta on oltava niillä zimbabwelaisilla, jotka kokivat rotunsa vuoksi syrjintää ennen vuoden 1980 huhtikuuta, tai heidän jälkeläisillään.

Suurlähettiläs Olkkonen jättämässä valtuuskirjettään presidentti Mugabelle. Kuva: Timo Olkkonen.
Suurlähettiläs Olkkonen jättämässä valtuuskirjettään presidentti Mugabelle. Kuva: Timo Olkkonen.

Laki oli jo alun alkaen varsin tulkinnanvarainen ja sitä on toimeenpantu vailla selkeitä sääntöjä. Lain katsotaan olevan mielivaltainen ja palvelevan Zimbabwen eliitin intressejä. Indigenisaatiosta ja voimaannuttamisesta vastuussa oleva ministeri – kyllä, Zimbabwessa on tällainen – voi tehdä lain soveltamiseen poikkeuksia.

Länsimaiden tukea kaivataan taas

Laista on väännetty vahvasti kättä viime aikoina. Zimbabwen talous on täysin kuralla, ja maa tarvitsee kipeästi investointeja ja ulkomaista tukea. Zimbabwea pitkään tukenut Kiina on kiristänyt otettaan eikä anna enää lainaa.

Zimbabwe onkin kääntynyt jälleen länsimaisten rahoituslaitosten puoleen, mutta ehtona uuden luoton saamiselle on pitkään hoitamatta olleita velkoja koskeva uudelleenjärjestely. Marssijärjestys on selvä: ensin pitää sopia järjestely monenkeskisten rahoittajien kanssa, ja vasta sitten voidaan aloittaa keskustelut kahdenkeskisten velkojien kanssa. Myös Suomi kuuluu näihin.

Valtiovarainministeri Chinamasa onkin ehdottanut IMF:lle, Maailmanpankille ja Afrikan kehityspankille järjestelyä, jolla vanhat lainat maksettaisiin pois uuden luototuksen turvin. Rahoituslaitokset suhtautuvat esitykseen periaatteessa myötämielisesti, mutta järjestelyyn tulisi liittyä taloudellisten uudistusten paketti. Yhtenä osana pakettia olisi ”indigenisaation” toimeenpanoa koskeva selkeyttäminen.

Zimbabwen valtiovarainministeri Patrick Chinamasa ja Zimbabwen Sambian suurlähettiläs Gertrud Takawira suurlähettiläs Olkkosen vieraana Lusakassa. Kuva: Timo Olkkonen.
Zimbabwen valtiovarainministeri Patrick Chinamasa ja Zimbabwen Sambian suurlähettiläs Gertrud Takawira suurlähettiläs Olkkosen vieraana Lusakassa. Kuva: Timo Olkkonen.

Tätä on Zimbabwessa nyt yritetty monta kuukautta, ja se on johtanut Chinamasan ja indigenisaatioministeri Patrick Zhuwaon väliseen nokkapokkaan. Mugaben veljenpoika Zhuwao on ajanut lain tiukkaa toimeenpanoa, Chinamasa taas koko lain poistamista. Tammikuussa 2016 ministerit sopivat, että laki koskee ilman poikkeuksia luonnonvarasektoria, kuten kaivostoimintaa. Muiden alojen yrityksille annettiin huhtikuuhun saakka aikaa laatia suunnitelmat siitä, miten indigenisaatio toimeenpannaan, mikäli omistussuhde ei vielä ollut lain mukainen.

Lakia noudattamattomille yrityksille määrättäisiin erityisvero, kunnes lain kirjainta noudatettaisiin. Zhuwao uhkaili myös yritysten sulkemisella. Määräaika on kulunut umpeen, eikä kenelläkään näytä olevan selkeää käsitystä missä määrin yritykset nyt noudattavat lakia. Chinamasa väittää esimerkiksi rahoitussektorin sitä kokonaisuudessaan noudattavan, minkä Zhuwao on jyrkästi kiistänyt.

Huhtikuussa presidentti Mugaben oli astuttava kehiin, ja presidentti on käytännössä tuominnut Chinamasan voittajaksi: vastuu lain toteuttamisen seurannasta jäi vastuulliselle linjaministeriölle, rahoitussektorin osalta siis valtiovarainministeriölle.

Lisäksi Mugabe vahvisti, että 51 prosentin omistusosuudesta voidaan tehdä poikkeuksia erilaisilla rahoitusjärjestelyillä ja työntekijöiden voimaannuttamistoimilla. Mugaben lausuntoa on tulkittu siten, että määräajoista huolimatta maassa jo toimivien yhtiöiden ei käytännössä tarvitse muuttaa toimintaansa. Kaikkeen liittyy kuitenkin runsaasti tulkinnanvaraisuutta, joka voi johtaa epätasa-arvoiseen käsittelyyn, huonoon hallintoon ja korruptioon.

Lain takana historia ja maakiistat

Lain ja politiikan takana on tietenkin Zimbabwen raskas menneisyys. Sillä on selkeä korrelaatio Zimbabwen maakiistoissa. Cecil Rhodesin johtamat valkoiset uudisasukkaat saapuivat 1890 nykyisen Zimbabwen alueelle ottaen haltuunsa ndebele- ja shona-heimojen laidunmaat.

Sittemmin itsenäistyneessä Rhodesiassa valkoiset maanviljelijät hallitsivat maata. Valta siirtyi sisällissodan jälkeen vuonna 1980 Zimbabweksi nimensä muuttaneessa maassa mustalle enemmistölle, mutta maatalous, ja myös pitkälti talous ylipäätään säilyivät valkoisten maanviljelijöiden hallinnassa itsenäistymiseen saakka.

Tilanne muuttui radikaalisti vuonna 2000, kun valkoisten farmeja alettiin takavarikoida väkisin. Mugabe puhui vahvasti ”indigenisaation” puolesta, mutta toisten arvioiden mukaan hänen oli pakko vain hyväksyä se, että asemaansa tyytymättömät sisällissodan mustat veteraanit oma-aloitteisesti hyökkäsivät maatiloille.

Harare, Rhodesian aikoihin Salisubry, on hyvin eurooppalaistyyppinen kaupunki ruutukaavoineen ja rakennuskantoineen. Kuva: Timo Olkkonen.
Harare, Rhodesian aikoihin Salisubry, on hyvin eurooppalaistyyppinen kaupunki ruutukaavoineen ja rakennuskantoineen. Kuva: Timo Olkkonen.

Afrikan vilja-aitasta hätäavun vastaanottajaksi

Seurauksena oli katastrofi Zimbabwen aiemmin kukoistaneelle maataloudelle. Talot ja maatalouslaitteet ryöstettiin tai jäivät huonolle hoidolle, eikä maasta kyetty pitämään huolta. Nyt Zimbabwen maatalous on lamassa ja kuivuuden takia nälästä kärsivä Zimbabwe joutuu tuomaan viljaa, myös hätäavun muodossa.

Valkoisten farmien takavarikot jatkuvat edelleen. Kansainvälisessä mediassakin huomioitiin tuore tapaus, jossa Lontoossa asuva vauras zimbabwelaislääkäri sai haltuunsa maatilan valkoiselta pariskunnalta, jonka mies oli asunut koko ikänsä tuolla vanhempiensa perustamalla tupakkafarmilla. Myös yrityksiä on käytännössä takavarikoitu. Hyötyjinä eivät vain ole Zimbabwen köyhät, vaan poliittinen eliitti, ja eliitin lähipiiri.

Zimbabwen sekava talouspolitiikka on johtanut siihen, että ulkomaiset investoijat ovat tähän saakka karttaneet maata. Vuonna 2014 Zimbabwe houkutteli 545 miljoonan dollarin edestä ulkomaisia investointeja. Naapurimaista Etelä-Afrikan luku samana vuonna oli 5,7 miljardia, Mosambikin 4,9 miljardia ja Sambian 2,4 miljardia. Eräs kaivosteollisuuden edustaja ei tätä ihmetellyt: miksi investoida maahan, jossa sinun pitää heti kättelyssä antaa puolet omaisuudestasi pois? Kun tähän lisää Zimbabwea vaivaavan korruption ja sen merkityksen kustannusten kasvussa, ei ole ihme ettei maahan ole juuri rahaa virrannut.

Kuudentoista vuoden sekasorto

Kiina on tukenut Zimbabwea pitkään, mutta viime aikoina on käynyt selkeäksi, että myös Kiinan mitta alkaa olla täysi. Zimbabwessa mm. turvallisuuskoneiston kanssa hämäriä kauppoja tehnyt liikemies Sam Pa pidätettiin vähän ennen Kiinan presidentin Zimbabwen -vierailua. Kiina on varoittanut Zimbabwea kiinalaisten hallussa olevien kaivosten takavarikoimissuunnitelmista. Myös kiinalaisessa intressissä on vakaa ja ennustettava investointiympäristö.

Zimbabwen talous on ollut sekaisin 16 vuotta. Uudistusmieliset, länsimieliset voimat vääntävät maassa nyt kättä niiden kanssa, jotka haluavat puolustaa nykyisiä etujaan, ja vedota populistisesti kansaan. Nämä poliitikot puhuvat kuin Zimbabwe edelleen olisi sisällissodassa.

Zimbabwen 35- vuotisen itsenäidyyden juhlintaa vuonna 2015. Kuva: Timo Olkkonen.
imbabwen 35- vuotisen itsenäidyyden juhlintaa vuonna 2015. Kuva: Timo Olkkonen.

Zimbabwe oli ennen Afrikan maatalouden suurvalta. Maassa on myös valtavat mineraaliesiintymät, kultaa, platinaa ja nykyteollisuuden kipeästi tarvitsemaa titaania. Zimbabwen väestö on edelleen koulutetumpaa kuin eteläisessä Afrikassa ylipäätään. Maasta paennut väestö, sekä valkoinen että musta diaspora, voisi olla jatkossa tärkeä resurssi. Länsimaistakin on maassa vieraillut jo useita bisnesdelegaatioita, ja säännösten epämääräisyydestä huolimatta länsimaisia investointeja on viime aikoina tehty mm. maa- ja kalatalouteen.

Zimbabwe voi siis nousta nopeastikin jaloilleen, jos maa pääsee irti huonon hallinnon kurimuksesta, ja talouspolitiikasta tulisi vastuullista ja ennustettavaa. Zimbabwen tulisi päästää irti historian painolastista ja siirtää katse menneestä kohti tulevaa. Ehkäpä ennen pitkää indigenisaatiota ei edes tarvitse yrittää kääntää.

P.S.. Tätä blogia kirjoitettaessa Hararessa oli käynnissä kahden tuhannen ihmisen mielenosoitus hallitusta vastaan, suurin yli kymmeneen vuoteen.

 

.

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit

Lari Kangas (@larikangas) 8 vuotta sitten

Mielenkiintoinen tulkinta ”indiginisationista”, joka on tuttu järjestelmä ei pelkästään Zimbabwesta, vaan kaikista maista joissa apartheid oli valtion systeemi vielä 80-90-luvulle asti. Suomalaisena vertailen systeemiä tietysti Suomeen ja pohdin esimerkiksi valtion (Solidium) omistusta pörssiyhtiöissä, tai ydinvoima-luvista käytyä väittelyä, että onko Fennovoima todella suomalaisomisteinen vai käytetäänkö joitain suomalaisyhtiöitä vain ulkomaalaisten bulvaanina. Suomessa siis pidetään täysin normaalina suojella ns. kansallista etua erityisesti ns. ”strategisilla teollisuuden aloilla” kuten energia. Myös vähemmin strategisilla aloilla, kuten laivanvarustusalalla tai maataloudessa Suomessa suojellaan kansallista- ja suomalaisomisteisten yhtiöiden etua. Kaivosalalle Suomeen toivotaan enemmän kansallisen edun suojelua. Argumenttina käytetään yleensä työllisyyttä tai ympäristön suojelua. Taksi-lupien saanti on tietysti myös ihan klassikko.

Silti vielä tärkeämpää olisi huomata, että miten politiikka Zimbabwessa tai muualla eteläisessä Afrikassa toimii. Suurlähettilään oletuksena artikkelissa oli, että systeemi on läpeensä korruptoitunut. Argumentti on tietysti tuttu kaikkialta eteläisestä Afrikasta ja erityisesti niissä piireissä, joissa kolonialismin peruina taloudellista eriarvoisuutta ja valtaa pidetään. Vahva pohjoismaalainen näkökulma voisikin pikemminkin olla, että ei uusi väärin tekeminen korvaa vanhaa väärin tekemistä. Suomalaisena sitä argumenttia vain on vaikea rehellisesti tehdä. Niin moni zimbabwelainen, namibialainen ja eteläafrikkalainen on Suomessa ja Ruotsissa opiskellut ja kansallisen edun suojelemista nähnyt.

Mutta ei kaikki niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Paikallisesta omistajuudesta kaupallisissa hankkeista on myös hyviä esimerkkejä. Hyvät esimerkit lähtevät yleensä omistajuuden vahventamisesta, eli siitä että paikalliset sijoittavat omaa rahaansa hankkeeseen. Hyvä nyrkkisääntö onkin, että jos paikallisen omistajuuden pitää olla 51% niin silloin paikallisen sijoituksen pitää myös olla saman verran. Jos tähän päästään, niin silloin hankkeella on erinomaiset mahdollisuudet onnistua. Viimeksi kun itse kävin neuvotteluita vastaavasta niin minulle sanottiin, että ”time for free lunches is over.” Sillä tarkoitettiin, ettei kukaan enää oleta saavansa omistusta hankkeisiin ilmaiseksi.

Eli, miksei eteläisessä Afrikassa tai jopa Zimbabwessa voitaisi onnistua kaupallisissa hankkeissa? Kyllä eteläisessä Afrikassa paikallista rahaa on aivan riittävästi, kunhan sijoitukselle voidaan näyttää kohtuullista tuottoa ja bisnes-malli on toimiva. Jokainen dollari paikallisesti sijoitettuna tilkitsee valuuttavyöryä ulkomaille. Korkoja pitäisi tietysti pystyä mitigoimaan vielä paremmin ja valuuttariskiä välttämään, mutta vaikuttaa siltä että ainakin kansainväliset kehitysluotottajat ovat heräämässä mahdollisuuteen olla osa yksityisiä tai PPP hankkeita. Suomalaiset ovat vaan vähän jälkijunassa, mutta niinhän se on aina.