Viime vuonna Zimbabwen keskuspankki ilmoitti viimeisestä mahdollisuudesta vaihtaa käytöstä poistetut Zimbabwen dollarit Yhdysvaltain dollareiksi. Minulla oli laatikossa 150,2 triljoonaa Zimbabwen dollaria, annetulla vaihtokurssilla olisin saanut niistä 60 Yhdysvaltain senttiä.
Zimbabwen dollari poistettiin käytöstä vuonna 2008 maan inflaation loikattua 500 miljardiin prosenttiyksikköön. Arviot vaihtelevat, jotkut puhuvat sekstiljoonista. Maan hyperinflaatio on maailmankuulu. Sille myös nauretaan: ihmetellään miten ihmisten piti kuljettaa seteleitä muovisäkeittäin vaikkapa leivän ostoon, ja kuinka arvottomia seteleitä käytettiin vessapaperina. Hyperinflaatio oli kuitenkin vakava ja traumaattinen kokemus. Zimbabwelaiset kamppailivat selvitäkseen, ja monien elinikäiset säästöt, eläkkeet ja omaisuus katosivat sen sileän tien.
Zimbabwe on jotenkuten pärjännyt otettuaan maksuvälineekseen Yhdysvaltain dollarin, ja myös Etelä-Afrikan randia on käytetty vaihtorahana. Riippuvaisuus vieraan valtion valuutasta on kuitenkin käynyt raskaaksi. On merkittävä ongelma, ettei Zimbabwella ole mitään kontrollia valuutan vaihtosuhteen osalta. Samalla kun naapurimaiden randit ja kwachat ovat heikentyneet, dollari on pysynyt vahvana. Vaihtotaseen huima alijäämä ennen muuta Etelä-Afrikkaan on kasvanut, ja kotimainen tuotanto kärsii.
Tänä vuonna uudeksi ongelmaksi on muuttunut dollareiden saatavuus käteisenä. Jo aiemmin oli tuttua, että dollarisetelit käytettiin viimeiseen asti. Zimbabwe on viimeisiä maita, joista käytöstä voi edelleen löytää USA:n vanhoja kahden dollarin seteleitä. Usein pienet dollarin setelit ovat niin hauraita, että niiden pelkää hajoavan tomuksi käsiin. Huonokuntoisia seteleitä ei hyväksytä, eikä niitä voi vaihtaa ulkomailla (nimimerkillä yritetty on!).
Käteinen raha loppumassa
Käteinen on nyt kerta kaikkiaan kuitenkin maasta loppumassa, ja dollareiden valumista maasta pois yritetään estää monin tavoin. Tämä on ajanut Zimbabwen asettamaan yksipuolisia tuontirajoitteita monille tuotteille, mikä on närkästyttänyt naapurimaat. Tilisiirroista ulkomaille on tehty hankalia, niitä pitää perustella monin tavoin. Käteisen saatavuutta automaateista ja pankeista on rajoitettu. Kaikenlaisia maksuja, esimerkiksi palkkoja, on joko viivästynyt tai jäänyt kokonaan tekemättä, kun rahaa vain ei ole ollut.
Erikoinen tapa pyrkiä saamaan lisää liikkumavaraa on esitys ns. bondiseteleiden käyttöönotosta. Zimbabwessa on ollut pienenä vaihtorahana myös ns. bondikolikoita, joilla on keskuspankin takuu, koska amerikkalaisia kolikoita ei Zimbabwessa käytetä. Nyt hallitus on ilmoittanut lanseeraavansa 200 miljoonan dollarin edestä bondiseteleitä, joilla olisi takanaan Afrikan kehityspankin Afrexim-pankin takuu. Tavoitteena on saada näin lisää puhtia vientiin.
Bondisetelialoite on kuitenkin suututtanut monet zimbabwelaiset, sillä sitä pidetään juonena palauttaa kansallinen valuutta. Epäillään, ettei seteleiden painatus rajoittuisi 200 miljoonaan, vaan inflaatiomylly alkaisi taas jauhaa. Bondiseteleiden käyttöönottoa vastaan on Hararessa järjestetty jopa mielenosoituksia.
Dollareiden vaikea saatavuus, tilinostojen vaikeus ja rajoitukset sekä bondiseteleitä kohtaan tunnettu epäluulo ovat johtaneet siihen, että käteistä rahaa ollaan haluttomia laittamaan liikenteeseen, ja varsinkaan tallettamaan pankkiin. Tämä on tietenkin vain pahentanut tilannetta. Käteisen huutavan pulan noidankehä on valmis.
Kuulin Hararessa vitsin, että Zimbabwe on ensimmäinen maa, joka käyttää vaihtovälineenä kolmen eri arvon ulkomaista valuuttaa: vahvin on käteinen, toiseksi vahvin ovat tileillä makaavat dollarit, jotka ovat heikompia, koska niitä ei välttämättä saa ulos pankista, ja kolmanneksi tulevat bondisetelit. Eräskin yritysjohtaja mainitsi olevansa valmis ottamaan bondiseteleitä vastaan, mutta pienemmästä arvosta niihin liittyvän riskin takia.
Paluu vaihdantatalouteen
Zimbabwelaiset ovat sitkeää kansaa ja ovat selvinneet monista vastoinkäymisistä. Nytkin on kehitetty erilaisia selviytymisstrategioita. Niistä menneisyydestä tuttu on vaihdantatalouteen palaaminen: tavaraa vaihdetaan suoraan toisiin. Tämä on tavanomaista esimerkiksi maataloustuotteissa.
Valuutan vähyys on kuitenkin johtanut myös siihen, että Zimbabwesta on nopeasti ja tahtomattaan tullut yksi edelläkävijä käteisen käytön vähentämisessä: pankki- ja luottokorttien käyttö on kasvanut räjähdysmäisesti. Käydessäni Hararessa kaupassa kesäkuussa kassavirkailija suhtautui erittäin epäluuloisesti antamaani tuliterään viidenkymmenen dollarin seteliin. Vasta silloin huomasin, että kaikki muut käyttivät korttejaan. Korttimaksut ovat tulleet käyttöön jopa kirkoissa, joissa kymmenyksiä maksetaan muovia vinguttamalla! Pankkitilejä ja kortteja ei kuitenkaan ole kaikilla, etenkään köyhillä ja varsinkaan maaseudulla.
Epävarmuuden tilassa monet ihmiset haluaisivat tyhjentää pankkitilinsä. Rahoja ei kuitenkaan saa noin vain ulos. Jonottaminen ei sinänsä ole Zimbabwessa uutta, mutta uusi ilmiö on ihmisten asettuminen jonoon jo varhain aamuyöstä, ja jononumeroiden trokaaminen korvausta vastaan. Käteinen loppuu usein pankista aamun kuluessa, ja vain osa saa haluamansa rahat. Silloinkin rahaa saa vain rajoitetusti, usein viisikymmentä dollaria.
On vaikea nähdä, miten tilanteesta päästään eteenpäin. Taustalla ovat tietenkin Zimbabwen talouden perustavaa laatua olevat ongelmat: erityisesti talouden lamaantuminen ja viennin vähyys. Zimbabwelaiset ovat kuitenkin vaikeina aikoina osoittaneet suurta kärsivällisyyttä, sitkeyttä ja kekseliäisyyttä. Ei tule unohtaa, että maa on luonnonvaroiltaan rikas, ja kaikki edellytykset talouden nousulle ovat olemassa.