Ensikosketukseni Espanjaan 1990-luvulla oli – kuten niin monilla suomalaisilla – pakettimatkoilla perheen kanssa pakoon Suomen synkintä vuodenaikaa.

Tutuksi tuli niin sanottu loma-Espanja: Kanariansaarten sekä Aurinkorannikon lapsiystävälliset huoneistohotellit ja loputtomat hiekkarannat, turisteille suunnatut flamencoiltamat ja kyläretket.

Jo aikuisempana lähdin vuonna 2006 Espanjaan vaihto-oppilaaksi, mikä ei sekään ollut kovin omaperäinen valinta: Espanja kuuluu suomalaisten Erasmus-opiskelijoiden suosikkikohteisiin. Oikeasti olisin halunnut Australiaan, mutta kun paikka sinne ei irronnut, valikoitui kohteeksi Madrid. Ja hyvä niin.

Erasmuksesta eväitä edelleen

Jälkikäteen ajatellen vaihtokohteen vaihtumisella saattoi olla suurikin vaikutus. Ilman Madridissa vietettyä puolivuotista tuskin olisin oppinut kunnolla espanjan kieltä, jota siihen mennessä olin opiskellut muutaman hassun alkeiskurssin yliopistolla.

Ilman espanjan kielen taitoa tuskin olisin myöskään päätynyt ensimmäiselle ulkomaankomennukselleni Argentiinaan, enkä varmaan kirjoittaisi tätä blogipostausta nyt jälleen Madridissa. Usein ajatellaan, että englannilla pärjää nykyään kaikkialla, mutta paikallisen kielen osaaminen on monissa maissa yhä suuri etu, jos ei suorastaan välttämättömyys.

Espanja on maailmankieli, jonka painoarvoa ei tule väheksyä: sitä puhuu Cervantes-instituutin mukaan äidinkielenään 489 miljoonaa ja kaikkiaan yli 585 miljoonaa ihmistä. Se on myös maailman toiseksi käytetyin kieli internetissä.

Argentiinassa tapasin myös puolisoni, jonka kanssa pian palaamme Suomeen taas uuden perheenjäsenen kanssa. Tätäkään ei ilman Erasmus-vaihtoa todennäköisesti olisi tapahtunut.

Entä nyt, Espanja?

Jos lapsuuden aurinkomatkat tutustuttivat loma-Espanjaan, opiskeluvaihdon aikana tutuksi tuli espanjalainen arki pääkaupungissa ja toisaalta reppureissuilla iso palanen yhdestä maailman monipuolisimmasta matkailumaasta. Nyt päättyvä reilun kolmen vuoden työkomennus on vuorostaan avannut laajemman näkökulman espanjalaiseen yhteiskuntaan.

Olen aina onnistunut laskeutumaan pidemmiksi ajoiksi Espanjaan hyvinä aikoina, ennen kriisiä. Vuonna 2006 ei vielä ollut tietoakaan talouskriisistä, joka muutaman vuoden päästä panisi koko maan polvilleen.

Vuonna 2017 palasin maahan, jossa reipas talouskasvu jatkui neljättä vuotta ja pahimmat kriisiajat olivat enää kipeä, vaikkakin alati läsnä oleva muisto. Olin käynyt Madridissa silloin tällöin vuosien varrella, mutta silti yllätyin siitä, miten moderni, dynaaminen, puhdas ja turvallinen pääkaupungista oli tullut.

Nyt kolme vuotta myöhemmin Espanja on entistä suuremman haasteen edessä, kun koronakriisi on moukaroinut maata niin tautiin kuolleiden kuin kriisin taloudellisten vaikutusten määrällä mitattuna. Huoli tulevaisuudesta on kenen tahansa espanjalaisen kanssa keskustellessa ilmeinen.

Toivo tulevasta on nyt suurelta osin EU:n elvytyspaketista odotetun lisärahoituksen varassa, mutta samaan aikaan poliittisen kentän jakautuneisuus saa epäilemään kykyä päästä kriisistä eteenpäin. Ei kai auta kuin uskoa pääministeri Pedro Sánchezin sanomaa: jos Espanja haluaa, se pystyy. Toivon mukaan seuraavalla Espanjan-käynnilläni maa on selättänyt tämänkin kriisin.