Käväisin runsas viikko sitten Baglungin piirikunnassa Naraythati-nimisessä kylässä kouluvierailulla.
Koulu oli nimeltään Shree Mahendra Secondary School ja vierailun tarkoituksena oli tutustua Suomen rahoittamaan ja nepalilaisen OLE Nepal-kansalaisjärjestön toteuttamaan hankkeeseen, jossa koulun oppilaille tarjotaan mahdollisuus etäopiskeluun tietokoneiden avulla.
Matka alkoi lennolla Katmandusta Pokharaan. Siirtyminen Pokharasta Naraythatiin ei ollut helppo: ensin kahden tunnin ajo Baglungiin, joka on myös piirikunnan pääkaupungin nimi ja sieltä autolla 3,5 tuntia Naraythatiin, jonne matkaa Baglungista oli vain 42 km. Baglungista eteenpäin tien järkyttävä kunto pudotti matkanopeuden siis alle kymmeneen kilometriin tunnissa.
Matkan aikana oli hyvää aikaa muistella, mitä nepaliystäväni ovat kertoneet kouluajoistaan. Heidän mukaansa 30–40 vuotta sitten kouluissa oli lähes pelkästään poikia kun taas tytöt tekivät töitä kotona. Niin kuulemma tapahtuu usein edelleen, mutta tilanne on selvästi parantunut tyttöjen suhteen.
Koululla, joka oli Nepalin valtion ylläpitämä, menin erääseen luokkaan, jossa istui 90 (kyllä, yhdeksänkymmentä) oppilasta, joita opetti miesopettaja luokan edessä olevasta puhujapöntöstä! Huomioni kiinnittyi siihen, että noin 75% oppilaista oli tyttöjä. Tämä näytti todella hyvältä ja ehdin jo ajatella, että asiat ovat muuttuneet Nepalissa paljon. Mainitsin sitten huomiostani eräälle opettajalle, jonka vastaus palautti nopeasti maan pinnalle: hänen mukaansa suurin osa pojista pannaan yksityiskouluun, kun taas tytöt saavat tyytyä valtion huonomaineisiin oppilaitoksiin. Vuosikymmenten takainen tilanne on siis kyllä kohentunut tyttöjen suhteen, mutta tasa-arvosta ei tässä yhteydessä voi todellakaan puhua.
Olen kuitenkin ajatellut, että tasa-arvo näyttää sentään toteutuvan Nepalin yläluokan piirissä. Päältäpäin näyttää siltä, että hyvin toimeen tulevien perheiden sisällä ei epätasa-arvoa enää juurikaan esiinny. Tässäkin suhteessa taisin erehtyä.
Kuuntelin pari viikkoa sitten luentoa, jota piti kirurgi nimeltään Shrestha. Hän oli tehnyt uraa Britanniassa Newcastlen kaupungissa, mutta oli päättänyt palata kotimaahansa ja perustaa yksityisklinikan, jossa tehdään mm. munuaisten siirtoja. Kun kyseessä on yksityisklinikka, voivat sen palveluista nauttia vain varakkaat ihmiset. Shrestha kertoi, että klinikalla munuaissiirroista 85 % tehdään miehille ja munuaisten lahjoittajina ovat yleensä naiset. Kysyin Shresthalta luennon jälkeen, ovatko munuaissairaudet enimmäkseen miesten sairauksia, kun siirtopotilaista vain 15 % on naisia. Shresthan vastaus mykisti, sillä hänen mukaansa miehillä ei ole munuaissairauksia sen enempää kuin naisillakaan, mutta miesten asioista pidetään yksinkertaisesti parempaa huolta kuin naisten. Ei siis toteudu tasa-arvo varakkaidenkaan piirissä.
Nepalilla on pitkä matka edessään kohti sukupuolten välistä tasa-arvoa. Tuo otsikon chaina-sana muuten tarkoittaa ”ei”.