Sielu saapuu Pietariin

1

Olen jo jonkin aikaa odottanut sieluni saapuvan Pietariin. Kohta kolme viikkoa se on huidellut jossain Helsingin ja Tallinnan välissä – kaupungeissa, joissa olen viimeksi asunut. Kun muuttaa uuteen paikkaan, joutuu aina tovin orientoitumaan uuteen elämään ennen kuin hoksaa, että tämä on nyt kotini, nämä uudet ja hämmentävät asiat muuttuvat kohta arjekseni.

Odotan sieluni antavan merkin, kun se on perillä.

Aina astuessani kotitaloni rappuun haistan kaasun. Viikon kuluttua en enää reagoi kaasuputkista vuotavaan hajuun ja mietin, olisiko se merkki sieluni saapumisesta. Kuljen aamuin illoin syvissä lumirailoissa muiden työmatkalaisten kanssa, jotka samaan tapaan kanssani yrittävät kävellä suurimmalla mahdollisella nopeudella, katonreunalta uhkaavina töröttäviä jääpuikkoja tähyillen, hankeen kaatumatta. Vaikka solahdan jonon jatkoksi, sekään ei valitettavasti ole sieluni saapumisilmoitus. Löydän mieluisan kahvikioskin, josta haen usein kahvin mukaan ja käyn saman keskustelun nuoren myyjän kanssa. Ensin minä toivotan hyvää huomenta (venäjäksi hyvää aamua), jonka jälkeen myyjä kysyy leikkisän äreänä, kioskin ikkunasta ulos tihrustaen: ”Missä?” Valitettavasti kantakioski ironisine myyjineen ei vielä herätä tunnetta, että olisin siirtynyt sieluani myöten Pietariin.

Tilanne alkaa hermostuttaa. Normaalisti prosessiin menee vähemmän aikaa kuin oleskeluluvan rekisteröimiseen, mutta nyt Venäjän ulkoministeriökin on nopeampi kuin sieluni.

Sitten luen surullisen uutisen. Täysikasvuisen ihmisen kokoiset jääpuikot ovat vaatineet ensimmäisen uhrinsa. Paikallinen eläkeläinen on kuollut jääkimpaleen alle. Virallisen tiedon mukaan hän on kielloista ja varoitusnauhoista huolimatta mennyt talonsa sisäpihalle ruokkimaan kissoja, kun jääpuikko on tippunut katolta hänen päähänsä. Kaksi virkamiestä joutuu eroamaan tehtävästään heti ja kaupunkilaiset miettivät noinko sisäpiha sittenkään oli eristetty. Minua surettaa hyväntekijän kohtalo.

Kirjoitan tapauksesta Facebookiin, johon ystäväni kommentoi: ”Oih! Surullinen tarina, ja niin venäläinen.” Lukiessani tuota lausetta tunnen, kuinka sieluni saapuu. Ajatukseni kirkastuvat ja ymmärrän missä olen, minkälaista ilmaa hengitän, minkälaisessa kulttuurissa tulen elämään.

Sydäntäsärkevä tarina kissamummosta voisi olla oikeastaan jokaisen suuren venäläisen kertojan kirjoittama. Illalla ennen nukahtamista luen venäläisiä novelleja. Tunnetun venäläiskirjailija Aleksandr Kabakovin novelli ”Ylinopeutta” päättyy seuraaviin sanoihin: ”Mutta toisaalta, kaikkea voi sattua… Oi herra nähköön, kuulkaa vanhusta, pitäkää itsenne aisoissa! Sillä tottahan se on – kaikkea voi sattua.” Tästä tulee mottoni, kun tutustun päivä päivältä syvällisemmin uuteen kotikaupunkiini.

Varokaa jäätä! Kuva: Anna Laine

Kommentit

Omar 10 kuukautta sitten

Kaunis kirjoitus Anna!

Leave a Reply