Sateenkaarivaltiossa värillä on vielä väliä

Etelä-Afrikka on ollut demokraattinen ”sateenkaarivaltio” jo yli 20 vuotta. Vaikka rasismiin perustunut apartheid-järjestelmä on mennyttä, sen synkät varjot näkyvät edelleen kaikkialla yhteiskunnassa. Rasismista puhutaan Etelä-Afrikassa paljon, ja syystä.

Lapseni käyvät Pretoriassa koulua, jossa on oppilaita ympäri maailmaa. Pojan 26 oppilaan luokalla on edustettuna 18 eri kansalaisuutta. Tytön parhaat kaverit tulevat Norsunluurannikolta, Ranskasta ja Kongon demokraattisesta tasavallasta. Pellavapäät ovat pieni vähemmistö.

Kun lapset puhuvat jostakin luokkatoveristaan, enkä muista, ketä he tarkoittavat, kysyn, miltä tämä näyttää. ”Sillä on sellaiset pitkät hiukset ja tänään sillä oli vihreä paita”, vastaavat lapset. Heille ei tule ikinä mieleen kuvailla kavereitaan ihonvärin perusteella, vaikka tämä olisi aikuisen suomalaisen mielestä melko ilmeinen tuntomerkki. Lapset ovat kasvaneet täysin värisokeiksi. Ympäröivässä Etelä-Afrikassa värillä on kuitenkin edelleen väliä, vaikka maa pyrkii kaikin keinoin pyristelemään eroon rotusorron synkeästä perinnöstä.

Apartheidin aikana valtio jakoi kansalaiset neljään ryhmään – valkoisiin, mustiin, värillisiin ja intialaisiin – ja loi pirullisen järjestelmän, jossa valkoisilla oli ylivoimaisesti paras asema ja mustilla surkein. Kahdella muulla ryhmällä oli joitakin etuoikeuksia mustiin nähden, mutta he olivat silti alistetussa asemassa. Demokraattinen Etelä-Afrikka yrittää nyt murtaa tätä jakoa antamalla mustille – erityisesti naisille – etulyöntiaseman muun muassa oppilaitosten sisäänotossa. Mustien taloudellista asemaa puolestaan yritetään edistää yritystoiminnan kattavalla BBBEE-lainsäädännöllä (BBBEE eli Broad-Based Black Economic Empowerment). Ironista kyllä, kiintiöiden ja lainsäädännön vuoksi on edelleen tärkeää, mihin ”rotuun” kukin kansalainen kuuluu.

Katunäkymää Kapkaupungin Salt River -kaupunginosasta. Apartheidin aikaan värilliset saivat ostaa asuntoja Salt Riveristä ja intialaisiksi luokitellut ihmiset saivat asua alueella tietyin ehdoin. Kuva: Anna Merrifield.
Katunäkymää Kapkaupungin Salt River -kaupunginosasta. Apartheidin aikaan värilliset saivat ostaa asuntoja Salt Riveristä ja intialaisiksi luokitellut ihmiset saivat asua alueella tietyin ehdoin. Kuva: Anna Merrifield.

Kaikilla on paha mieli

Kun apartheidiin kulminoitunutta yli 200 vuotta kestänyttä rakenteellista sortoa yritetään purkaa vaihtamalla suosituimmuusasemia, seurauksena on paljon pahaa mieltä. Usein tuntuu, että jokainen Etelä-Afrikan kansanryhmistä kokee olevansa toisia heikommassa asemassa. Mustat kärsivät sukupolvien ajan kestäneestä huonosta koulutuksesta ja eristämisestä, ja köyhimmissä slummeissa elävien mustien elämä on edelleen kurjista kurjinta. Värilliset ovat monessa mielessä väliinputoajaryhmä. Moni valkoinen iloitsi apartheidin kaatumisesta mutta on nyt huolissaan lastensa tulevaisuudesta maassa, joka suosii nuoria mustia.

Pretorian suositulla Hazelwood Marketilla ei uskoisi, että alle kymmenesosa eteläafrikkalaisista on valkoihoisia. Kuva: Anna Merrifield.
Pretorian suositulla Hazelwood Marketilla ei uskoisi, että alle kymmenesosa eteläafrikkalaisista on valkoihoisia. Kuva: Anna Merrifield.

Ja sitten on se ryhmä valkoisia, joka haikailee myyttiseen menneisyyteen, jolloin hallinto toimi tehokkaasti eikä rikoksia tarvinnut pelätä, mustaa ”terrorismia” lukuun ottamatta. Heillä on oma historiankirjoituksensa, jossa mustat – väestön ylivoimainen enemmistö – ovat statisteja, sivuroolissa.  Törmättyään samanmieliseksi luulemaansa suomalaiseen he madaltavat ääntään ja kertovat, kuinka aiemmin kaikki oli paremmin ja kuinka nyt kaikki on mustien johdolla menossa aina vain huonompaan suuntaan.

Somekohuja, totta kai

Alkuvuoden suurimman rasismikohun synnytti durbanilainen kiinteistövälittäjä Penny Sparrow, joka vertasi mustia rantalomailijoita apinoihin. Yhteen katkeraan Facebook-päivitykseen kiteytyi tympeä menneisyyden maku muistuttaen ajasta, jolloin mustille oli varattu kaupunkien huonoimmat rannat, eikä heillä ollut asiaa valkoisten rannoille. Sparrow sai vastaansa raivoisan kansalaismielipiteen ja potkut työpaikaltaan. Hänet tuomittiin maksamaan 150 000 randin (n. 8800 euron) sakot.  Toisen kohun puolestaan aiheutti musta opiskelija-aktivisti, joka kehuskeli Twitterissä saaneensa valkoisen tarjoilijan itkemään, koska oli luvannut antaa tälle juomarahaa vasta, kun tämä on palauttanut mustilta väkisin otetut maat.

Institutionalisoituneen rasismin pitkäkestoiset seuraukset näkyvät joka päivä ostoskeskuksissa, työpaikalla ja maanteillä. Tarjoilijat ovat mustia, ravintolapäälliköt valkoisia. Kukaan ei voi Etelä-Afrikassa sulkea silmiään rotusorron seurauksilta, vaikkei itse kokisikaan olevansa rasisti. Toisaalta rasismi on se prisma, jonka kautta moni katsoo aivan kaikkea toimintaa ympärillään.

Ja politiikassa rasismikortti heiluu liiankin helposti. Korruptiosyytökset on helppo väistää syyttämällä vastapuolta rasismista – vaikka syyttäjä olisi samanvärinen kuin syytettykin.

 

Leave a Reply