Ensimmäinen ruotsin opettajani ei ollut mikään orvokinsininen orvokki, vaikka olikin Orvo nimeltään. Tämä pitkänhuiskea, arvokkaasti paljasotsainen mies ei ollut pelkästään poikien urheilunopettaja vaan myös poikien valvoja. Muistan hänen kertoneen luokalle, että oli oppinut ruotsinsa puhumalla eli ollessaan töissä Ruotsissa. Siihen aikaan pätevyysvaatimukset olivat vähän toista luokkaa kuin tänään.
No, Orvo opetti meille ruotsia karttakepin säestyksellä. Ei siinä Lydia Almilan koululaisen ruotsin kirjasta suurestikaan poikettu. En muista, olivatko maakuntien nimet kyseisessä kirjassa (jalopuuluettelo siellä kyllä oli, almit ja aspit menevät vieläkin sekaisin). Joka tapauksessa kävi niin, että opimme Pohjanmaan nimen ruotsiksi: Österbotten. Vuodenajoista oli ollut jopa pistokokeita, joten ne osasin. Mutta öster, sehän on itä? Ja me asumme Länsi-Suomessa. Käsi oli jo ehtinyt puoliksi viittaamaan, mutta pakotin sen alas. Orvossa oli sitä jotakin, joka sai pienempikokoisen vaikenemaan. Vaan ei loputtomasti. Olin juuri käynyt sisareni luona Kristiinankaupungissa. Linja-automatkalla sinne silmäni olivat napanneet erään kaupan seinältä tekstin: Sydösterbottens handelslag. Nyt käsi viittasi innostuneesti: Olisikohan Etelä-Pohjanmaa sitten Syd-Österbotten? Se tieto ei ilmeisesti kiinnostanut Lydia Almilaa, eikä näin ollen myöskään Orvoa, joten vastaus jäi saamatta.
Jostakin ihmeen syystä episodi on taltioitunut aivojeni kovalevyyn, pulpahtaen sieltä esiin säännöllisin väliajoin. Joka kerta olen jäänyt miettimään: Österbotten? Asia on tuntunut liian mitättömältä muille kerrottavaksi. Kunnes kymmenisen vuotta sitten, asuttuani Göteborgissa parisenkymmentä vuotta, yhtäkkiä leimahti: no tietysti Österbotten – sehän on Västerbottenia vastapäätä! O sancta simplicitas! Mitä aivojen hukkakäyttöä, mitähän taloustieteilijätkin sanoisivat – huono bittisijoitus!
Kävin jokunen viikko sitten avaamassa Göteborgin yliopiston pääkirjastossa näyttelyn, joka kuvaa Turun ja Göteborgin ystävyyssiteitä ja yhteistä historiaa. Kerroin Pohjanmaa-traumastani. Yleisön joukossa taisi olla tasan tarkkaan yksi suomalainen. Hän tuli jälkeenpäin koputtamaan olkaani: voi kuule, on vaimon kanssa moneen kertaan mietitty samaa ja nythän se lopultakin selvisi! – Askel oli kumman kevyt sieltä pois lähtiessäni.
Voiko tästä oppia jotakin? Ainakin sen, että kieli ei ole pelkästään sanoja ja kielioppia. Kulttuuri, historia, syy-yhteydet ovat yhtä tärkeitä, elleivät tärkeimpiä. Kaikki keskustelu pakkoruotsista on de facto poleemista; vähintään yhtä tärkeää kuin ruotsin kielen ymmärtäminen on Ruotsi-Suomen yhteisen historian mieltäminen. Isoäitini isoisä syntyi Ruotsin vallan ajalla. Kun katson omia lastenlapsiani, totean, miten lyhyt on vuosisata.
Göteborgista katsottuna Tukholma on itäsuunnassa. Eli idästä tulee länsi ja lännestä itä kun tarpeeksi kauas matkustaa.
P.S.
2. kesäkuuta 1897. Kirjailija Mark Twain katkaisee juoruilta siivet sanoessaan New York Journal – lehden mukaan: ”Huhut kuolemastani ovat vahvasti liioiteltuja.”
Göteborgin kunniapääkonsulaatti haluaa yhtyä edelliseen. Konsulaatti elää mitä suurimmassa määrin. Se palvelee konsuli- ja muissa asioissa aivan samaan tapaan kuin tähänkin asti. Eli huhut konsulaatin kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja.