Otsikoissa on nähty vaihtelevaa terminologiaa EU:n uudesta hiilirajamekanismista. Tämä monimuotoisuus ei rajoitu nimeen, vaan ulottuu myös mekanismin tarkoitusperiin ja toimintaan. Voimme etsiä vastausta tähän käsitteiden ja tulkintojen kirjoon jo ajasta ennen asetusehdotuksen julkaisua. Aluksi odotettiin tuotteiden hiilisisältöön perustuvaa tullimaksua, sitten veroinstrumenttia tai ehkä laajennettua EU:n päästökauppajärjestelmää. Syystä tai toisesta moni tuntui odottavan kauppapoliittista instrumenttia. Toisin kävi ja saimme EU:n päästökauppaa peilaavan mekanismin.

Ehdotuksen ymmärtäminen oli kokeneemmallekin virkamiehelle jonkin sortin haaste. Selvää oli, että hiili-intensiiviset tuontituotteet tulevat kallistumaan. Tällä hetkellä hiilirajamekanismista on saavutettu yleisnäkemys neuvostossa, mutta siihen liittyvät vaikeat kysymykset on siirretty ratkottavaksi EU:n päästökauppajärjestelmädirektiivin uudistusta koskeviin neuvotteluihin sekä viime kädessä kolmikantaneuvotteluihin parlamentin, komission ja jäsenmaiden kesken.

Yksi haasteellisimmista kysymyksistä liittyy päästökauppajärjestelmän ilmaisjaon alasajosta aiheutuvaan viennin kielteisten kilpailukykyvaikutusten hallintaan. Ratkaisuksi on vaadittu vientihyvitystä, mutta tarjolla on ollut vain siirtymäkaudella pelaaminen tai innovaatiorahaston hyödyntäminen. Vientikilpailukyvyn puolustaminen ympäristötavoitteiden kustannuksella heikentäisi EU:n kykyä puolustaa mekanismia WTO:ssa. Tilannetta toki mutkistaa se, että hiilirajamekanismiin kytkettyjä vaikeita kysymyksiä on siirretty käsiteltäväksi osaksi EU:n päästökauppajärjestelmän uudistusta, jolloin myös se saattaisi joutua WTO:ssa kyseenalaiseen valoon.

Hiilirajamekanismi on siis ilmasto- ja ympäristöpolitiikan työkalu, jolla on vahva kauppa- ja ulkopoliittinen ulottuvuus. Tosiasiallisesti se pyrkii paikkaamaan ilmaisjaon alasajosta johtuvaa sisämarkkinoilla syntyvää kilpailukykyhaittaa. Ei ehkä täydellisesti, mutta onko se parempi kuin ei mitään? Ympäristötavoitteista kiinni pitäminen on välttämätöntä, mutta se ei tarjoile ratkaisua vientikilpailukyvyn kompensointiin ja jossain vaiheessa se on hyväksyttävä. Vähäpäästöinen tuotanto on nähtävä kilpailuvalttina ja monenkeskisen kauppajärjestelmän sääntöjen kunnioittaminen yritysten toimintaympäristöä vakauttavana tekijänä.