”Mitä ne pojat puhuu” oli yksi legendaarisen kauppapoliitikon Paavo Kaarlehdon lausahduksista, joilla hän tapasi ryydittää sanomaansa ja sai näin paremmin huomiota asialleen. Lainaan hänen menetelmäänsä korostaakseni sitä, että hiljaiselo kauppapolitiikan ympärillä alkaa olla ohi.
Kun palasin Kauppapoliittiselle osastolle syksyllä 2012 yhdeksän vuoden poissaolon jälkeen, tunnelma osaston käytävillä oli hyvin erilainen kuin lähtiessäni. Työtä kyllä tehtiin kovasti, mutta samanlaista sähköä ei ollut ilmassa kuin vuonna 2003. Tuota edeltävät vuodet olivat kiivasta aikaa kauppapolitiikassa. Doha-kierrosta valmisteltiin railakkaan keskustelun saattamana ja globalisaatio ja vapaakauppa olivat keskeisiä julkisuusteemoja. Kierros saatiin vaivoin käynnistettyä ja odotukset olivat korkealla.
Mutta sitten alkoi alamäki. Mistään ei tuntunut tulevan mitään. Mutta nyt tunnelma on toinen. Joulukuinen Balin WTO-ministerikokous sai tulosta aikaan ja valoi hitusen uskoa monenkeskisen kauppajärjestelmän tulevaisuuteen. Mutta varsinainen energiaruiske on ollut EU:n ja USA:n kauppasopimushanke, TTIP (Transatlantic Trade and Investment Partnership). Tämä ei ole yllättävää, sillä ”tiitipiin” liittyy paljon odotuksia, mahdollisuuksia ja huoliakin.
Vaikka neuvottelut ovat aivan alkuvaiheessa erityisesti ”I”, eli investoinnit ovat jo saaneet mukavasti keskustelua aikaan. Investointien suojaamista on harrastettu pitkään kahdenvälisin sopimuksin ja tämä toiminta on nähty luonnollisena osana yritysten kansainvälistymisen edistämistä. Nyt kun on kyse erityisesti amerikkalaisia kiinnostavasta laajemmasta hankkeesta, epäluuloa on alkanut esiintyä. Maltti on tässäkin valttia; katsotaan nyt ensin millaiseksi sopimusteksti alkaa muotoutua ja piirretään sitten mörköjä seinille jos aihetta on. Avoin keskustelu ei kuitenkaan ole haitaksi asialle – päinvastoin.
Saavutettavaa on molemmin puolin
Veikkaan, että investointiasiat jäävät enemmän taka-alalle, kun päästään kunnolla neuvottelemaan ”T:stä” eli kauppa-asioista. Sillä sektorilla on paljon tavoitteita ja saavutettavaa molemmin puolin. Euroopan ja Yhdysvaltain kauppasuhteissa on vuosikymmenten aikana pantu sivuun monta ratkaisematonta ongelmaa, joihin nyt palataan.
On totuttu esimerkiksi siihen, ettemme ole saaneet jäänmurtajia myydyksi Yhdysvaltoihin tai että emme pääse mukaan osavaltojen hankintoihin. Erilaiset standarditkin haittaavat kaupankäyntiä. Amerikkalaiset eivät puolestaan tykkää esimerkiksi siitä, että Euroopassa suhtaudutaan torjuvasti geeniruokaan tai suojellaan paikallista kulttuuria. Nämä ja monet muut ovat aiheita, jotka tulevat saamaan säpinää aikaiseksi niin päättäjätaholla kuin kansalais- ja etujärjestöissäkin.
Taloudellisten ulkosuhteiden osastolla ulkoministeriössä tunnelma tiivistyy. EU:n raskaan valmistelu- ja päätöksentekokoneiston hyvä puoli on kuitenkin se, ettei mitään pääse tulemaan puun takaa yllättäen. Kaikki kivet ehditään kyllä kääntää.
Meitä suomalaisia on joskus haukuttu yhden asian ihmisiksi. TTIP on yksi asia kauppapolitiikan laajalla kentällä. Se on erittäin tärkeä projekti, mutta ei pidä unohtaa muitakaan.
Taloudellisten ulkosuhteiden osaston valmisteilla olevaan tavoitepaperiin sisältyy eräs tärkeä viesti: ”Älkää unohtako Venäjää”. Viime vuosien eräs suuri muutos kauppapolitiikan kentällä on ollut se, että Venäjästä on tullut melkein huomaamatta monenkeskisen järjestelmän peluri, WTO:n jäsen. Se on myös käynnistänyt Euraasian tulliliitto- ja integraatiohankkeen.
Vaikka Venäjä ei ole aloittanut mitenkään rytinällä WTO:ssa, tahti tulee kiintymään kunhan sen monikymmenpäinen edustusto pääsee vauhtiin Genevessä. On takuulla Suomen etujen mukaista että olemme aktiivisia Venäjän suuntaan tälläkin saralla, vaikka se kivinen tie olisikin.